Novelli: Tahariina

– Ankkurit kaartavat viimeiseen mutkaan. Loppusuora häämöttää ja joukkoa johtaa Rovaniemen Annika Hirvikoski! Aivan kannoilla sauvovat Kemijärven Maaria Aussuo ja Sodankylän Ahimsa Ohlson, selostaja ääni kuului kaiuttimista.

– Hyvä Maaria!

– Jaksaa jaksaa! Villivarsa

– Viimeiset sata metriä käynnistyvät! Maaria Aussuo ohittaa Annika Hirvikosken. Hän irrottautuu joukosta. Viisikymmentä metriä matkaa maaliin ja Maaria Aussuo vain kasvattaa välimatkaa! selostaja innostuu.

– Ja A-tyttöjen 4x5km viestin voittaa Kemijärven joukkue! Toiseksi kiristää Sodankylä.

– Kato jes, huokaisin.

Viestin voitto oli hyvä alku tälle vuodelle.

Joukkuekaverini tulivat luokseni ja kiljuimme yhdessä onnesta.

– No niin no niin tytöt! Se meni hienosti, valkkumme tuli onnittelemaan.

Se päivä oli ollut täydellinen. Mutta illalla kaikki muuttui.

– Mitä! Siulla ja isällä menee töissä hyvin ja miulla koulus! Ei myö voiha muuttaa! kiljuin äidilleni.

Olin juuri saanut kuulla, että muutamme…

– Rauhoitu Maaria. Tämä oli vaikeaa mutta… Et tiennyt, mutta isä irtisanottiin eilen. Joudumme muuttamaan kaupunkiin hänen työnsä perässä. Hän sai uuden työpaikan Lahdesta, äiti yritti selittää.

– Seliseli! Miehän en lähre mihkään! suutuin.

-Entäs Alaska? Mitä sille tehrään?

– Alaska lähtee huomenna. Se myytiin Ouluun.

Olin raivon vallassa. Kuinka vanhempani saattoivat myydä ponini?? MINUN ponini! Itkua pidätellen juoksin takapihalla sijaitsevaan talliin. Vanha Alaska söi tyytyväisenä heiniään. Se ei tiennyt mitä tuleman piti. Alaska oli vain metrin korkuinen, musta shetlanninponiori. Olin saanut sen ollessani viiden vanha. Nyt en voinut enää ratsastaa sillä, mutta en halunnut luopua siitä.

– Tierätkö mitä, Alaska. Myö lähethään pois. Mutta älä huoli. Mie hankin siut vielä takas kulta. Lupaan sen.

Seuraavana päivänän Alaska lähti. Se asteli kiltisti koppiin. Ja oli poissa.

Sitten me lähdimme. Uusi asunto Lahdessa ei oikein iskenyt minuun, vaikka se olikin omakotitalo.

– No, onneks lähellä on ratsastuskoulu, voin vihroin ratsastaa, mietin ääneen.

– Ja sinähän et ratsastamaan mene! äiti suuttui.

– Jaa miksi mie en mee? ihmettelin.

– Koska lihaksesi jäykistyvät, etkä voi hiihtää, eikä hiihtotreeneille jää aikaa, äiti selitti.

– Hiihtoa hiihtoa ja vielä kerran hiihtoa! Ekkö sie muuta ajattele, puuskahdin.

– Sinähän et ratsasta, äiti päätti.

Ensimmäisen koulupäivän jälkeen pyöräilin kuitenkin ratsastuskoululle.

– Hei! Kukas sinä olet? ratsastuskoulun omistaja tuli tervehtimään.

– Mie oon Maaria, esittäydyin.

– Minä olen Mikaela Kaurismäki, ja tämä on Kauriskankaan ratsastuskoulu. Oletko tullut varaamaan tunteja?

– No kun äitee ei anna miun ratsastaa, mutta haluaisin.

– No, voithan hoitaa hevosia. Tule, niin esittelen tallin sinulle.

Tallissa oli viisi tuntikäytössä olevaa hevosta, ja viisi yksityistä. Tuntiponeja oli kahdeksan.

– Mikä tuon mustan nimi on? Tuon ponin, kysyin Mikaelalta.

– Ai tuo? Se on Wexford. Tallin maskotti, Mikaela kertoi.

– Okei…

Poni oli kaukaa näyttänyt niin Alaskalta…

– Haluaisitko hoitaa jotakuta? Mikaela kysyi kierroksemme jälkeen.

– No… Vaikka Wexfordia ja… Saako myös toisen?

– Jos haluat, Mikaela naurahti.

– No sitten Wexford ja Passionate Rose, päätin.

– Sovittu. Kuinka usein pääset?

– Joka päivä.

Aloin käydä joka päivä tallilla. Aina kun ei ollut hiihtotreenejä, olin tallilla. Hoitsuni oppivat tuntemaan minut. Wexford tervehti minua kimeällä hirnunnalla, ja Rose hörisi innokkaasti. Näin rullasi jonkin aikaa.

– Maaria! Tulisitko toimistooni, Mikaela kutsui eräänä päivänä.

– Katsos, järjestämme pikkujoulut. Haluaisitko suunnitella toimintaa?

– Voi kyllä, kiitos, innostuin.

Kotona istuin tietokoneen ääreen. Etsin netistä hauskoja ratsastusleikkejä.

– Hmm… Hiihtoratsastus, äkkäsin sanan.

– Nytte mie voin yhdistää hevoset ja reenin! hihkaisin.

– En nukkunut eilen silmän täyttäkään, kerroin Wexfordille. Tänään olisi tallin pikkujoulu.

– No, Maaria. Mitäs olet suunnitellut? Mikaela tuli kysymään.

– Noo… Pulkkailua, torttuja ja glögiä, jotain leikkejä, ja sitte hiihtoratsastusta, kerroin.

– Wexford on ainut, joka sopii hiihtoratsastukseen. Nyt kaikki valmiiksi.

Haimme tallin vintiltä penkkejä ja pöytiä.

– Vie sinä nämä ja tuu sitte hakeen lisää, Mikaela pyysi.

Ulkona minua odotti kaamea näky. Lyhyessä ajassa kaikki hevoset olivat… karanneet.

– Mikaela! Hevoset on irti! huusin.

– Vie ne tarhoihin! Tulen! hän vastasi.

Hain tallista ämpärillisen kauroja, ja yritin saada hevosia kiinni. Näin, että aita oli rikki, ja laudat katkeilleet.

– Marbach! Tänne! huusin ja ravisutin sankoa.

Marbach oli lauman johtaja, lempeä, jykevätekoinen Noricuminhevosruuna. Se antautui nätisti. Johdatin sen ratsastuskentälle. Muutama hevonen seurasi sitä, mutta osa jäi ulos juoksentelemaan. Saimme Mikaelan kanssa loputkin hevoset kiinni. Wexfordia ei vain näkynyt missään.

– Mie käyn kattoos tallin takaa, sanoin.

Sieltähän Wexford löytyi, mutta olin pyörtyä nähdessäni sen. Wexford hyppi vaivalloisesti kolmella töppöjalallaan. Neljäs jalka roikkui verisenä, se oli suunnilleen irti polvesta. Mikaela tuli paikalle, ja haki miehensä. Ehdin juuri ja juuri hyvästellä Wexfordin, ennen kuin Mikaelan mies ampui ponin pihalle.

-Ei sitä olisi voitu pelastaa, Mikaela lohdutti minua.

Nieleskelin hiljaa itkuani. Koko joulu pilalla. Enkä nyt voisi mennä hiihtoratsastusta.

Tallustimme surullisena kentälle. Vein hevosia karsinoihinsa Mikaelan kanssa. Istuin Rosen karsinan nurkkaan, ja painoin pääni käsiini.

– Voi Rose… Ensin Alaska ja nyt Wexford… Sie et ainakaan saa lähteä.

– Maaria? Oletko sinä täällä? Mikaela kurkisti talliin. Hän tuli Rosen karsinalle.

– Vanhempasi soittivat ja kysyivät oletko täällä, hän kertoi.

– Mie en lähe mihinkään. En lähe.

– Käyn soittamassa vanhempasi tänne.

Vanhempani tulivat hakemaan minua tallilta, mutta en tiennyt sitä. Olin nukahtanut Rosen vierelle.

– Tyttö on kokenut kovia. Antakaa hänen levätä, Mikaela kuiskasi.

– Hyvä on, äiti suostui.

– Mutta vain tämä yö.

Aamulla:

– Huomenta Maaria! Haluatkos lähteä katsomaan uutta hevosta? Mikaela kysyi.

– Mit…ääh? Ai, huomenta, ähkäisin.

– No voin mie ehkä tulla.

– No niin, lähdetään, Mikaela kehotti.

– Tuun pian takas Rose. Nähdään, kuiskasin tammalle.

– Luin eilen ilmoituksen illalla. Se poni on Wexfordin täysveli, Mikaela jutteli matkalla.

– Okei…, sanoin vaisusti. Voi Wexford…

– Missä se poni muuten edes on? kysyin.

– Kouvolassa, menee ehkä tunti ajaa.

– Okei.

Mikaela kaarsi autonsa vanhanaikaisen tallin eteen. Tallista asteli pieni tyttö, ehkä viiden vanha.

– Hei, onko äitisi paikalla? Mikaela tervehti.

– On! tyttö töksäytti.

Samassa tallista tuli nuori nainen.

– Hei! Minä olen Katja Alamaa. Te olette varmaan Mikaela Kaurismäki, nainen hymyili.

– Hei, olenhan minä. Ja tässä on Maaria. Hän alkaa hoitamaan ponia, jos siis haluaa.

– No tulkaa. Alaska on täällä, nainen kehotti.

Alaska!?? Oliko se poni… Alaska?

– Sattumaa, Maaria, muistutin itselleni.

Mutta nähdessäni ponin, olin varma, ettei se ollut sattumaa. Pieni, musta ponivanhus ravasi portille innokkain askelin. Sama katse. Sama olemus.

– Voi rakas Alaskani, huokaisin.

Kyykistyin ponin vierelle silittäen sen samettista turpaa.

– Osta se Mikaela, ole niin kiltti. Alaska on miun ponini, vetosin Mikaelaan.

– No, etkö sitten haluaisi sitä taas omaksesi? Mikaela ihmetteli.

– Miulla ei ole rahaa, sanoin.

– Voit maksaa minulle sitten joskus, Mikaela ehdotti.

Olin onnellinen. Rakas Alaskani oli turvassa.

Pari päivää myöhemmin:

– Nyt mennään hiihtoratsastaan, virnistin Alaskalle.

Ohjasin Alaskan pellolle. Kehotin sitä laukkaamaan. Alaska kiihdytti vauhtiaan. Tuuli piiskasi kasvoihin, ja vesi lensi silmistä.

– Tämä on hauskempaa ku uskoin, hymyilin.

Aloin harjoitella hiihtoratsastusta. Halusin tulla hyväksi. Eikä aikaakaan kun lähdin hiihtokisoihin…

– Matkaa maaliin on vielä viitisen kilometriä tässä A-tyttöjen kympissä. Johdossa sauvoo Lahden Maaria Aussuo! Mutta mitäs… Hän vaihtaa suksia! Muut ohittavat Maarian. Mikä ihmeen taktiikka tämä on? selostaja kailottaa.

– Nyt Maaria tulee takaisin ladulle. Ei mutta… Mikäs hänellä on mukanaan? Maarian edellä juoksee koira! Ei, se on… poni! Maaria on valjastanut ponin, joka vetää häntä suksilla. Onkos tämä sallittua? Päätuomari?

Päätuomari vain nyökyttelee päätään. Maaria Aussuo ohittaa edellä sauvovan joukon. Pieni, musta poni johdattaa Maaria Aussuon kullalle. Ennenäkemätön suoritus!

-Niinhän Alaska on!! huudan. Kaikki on vihdoin hyvin.

Kirjoittaja: Juulia L.

Novelli on Villivarsan hiihtoratsastusaiheisen kirjoituskilpailun satoa.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/novelli-tahariina/#wa" title="Novelli: Tahariina"]

Avainsanat: , , ,