Novelli: Voitto hinnalla millä hyvänsä

Pauliina haukotteli kävellessään kapeaa metsäpolkua. Kello näytti vasta puolta kuutta, kun hän lähti kotoa… Pihan valkoiset, puuaidatut tarhat tulivat näkyviin. Jenna oli ilmeisesti hereillä, koska pari ponia piehtaroi jo tyytyväisinä tarhassaan. Pauliina hymyili. Hänen hiihtolomansa täyttyisi varmasti hevosesta… ja tylsistä hiihtotreeneistä…

– Huomenta Pauliina! Etkö lähtenytkään hiihtämään? Jemina, Peltolan tallin omistaja kysyi. Villivarsa

– En jaksaisi, mutta illalla on harkat. Isä pakottaa menemään. Aina vain samaa jauhamista. Hiihdosta ei ehdi nauttia… Pauliina huokaisi.

– Ehditkö sinä sitten auttaa minua? Papu ja Daim tarvitsevat hoitajansa, Jemina kysyi huolestuneena.

– Saatan minä ehtiäkin, mutta nyt on aloitettava työt, että ehdin ennen iltaa… Pauliina tokaisi.

– Isä, minulla olisi asiaa… Pauliina aloitti kotona.

– Odotathan tyttöseni, tässä on kiinnostava ilmoitus. Hiihtoratsastuskilpailut kolmen viikon päästä. Ilmoitan sinut siihen, Jemina saa olla parisi. Missäs minun puhelimeni on…? Isä puhui lähes tauotta.

– Mutta isä, en minä… Pauliina yritti.

– Puhutaan siitä illalla… Hiivanen, Hilanen, haa, tuossa, Helsingin ratsastajat, isä sanoi etsiessään puhelinnumeroa. Pauliina mateli huoneeseensa.

– Pauliina. Sinulla oli jotain asiaa vai? isä kysyi tullessaan illallispöytään. Pauliina tunsi itsensä pieneksi hiireksi vastatessaan isälle:

– Niin olen miettinyt tätä, mutta en haluaisi hiihtää kilpaa. Sanat tulivat hänen suustaan kuin sangosta. Isä alkoi huutaa, niin kuin Pauliina arvelikin.

– Vuosi sitten ostettiin kalliit monot ja… isä karjui. Onneksi Paula-täti oli Pauliinan puolella ja sanoi:

– Rauhoitu Kari! Pauliina ei ole saanut kertoa… Hän on jo iso…

Sinä iltana asiasta keskusteltiin pitkään. Lopulta tultiin siihen tulokseen, että Pauliina osallistuu hiihtoratsastuskisoihin. Jos hän voittaisi, hän saisi lopettaa hiihdon milloin haluisi, mutta muuten hän jatkaisi tämän kauden loppuun. Pauliina ei ollut tyytyväinen, vaikka saisi lopettaa hiihdon kesään mennessä. Isä halusi aina voittaa.

Seuraavana päivänä, eli hiihtoloman toisena päivänä, aloittivat Pauliina ja Jemina harjoittelun kisoihin. He valjastivat Daimin ja sovittivat sukset Pauliinalle. Sen jälkeen he suuntasivat itsensä kohti metsäpolkuja. Muutaman kaatumisen jälkeen homma alkoi sujua. Pauliina oli tyyttyväinen.

Kahden viikon päästä Pauliinan ja Jeminan yhteistyö oli lähes saumatonta, sekä tietenkin myös Daimin. Yhdessä kolmikko läpäisi haikeatkin hyppyrit ja esteet. Pauliina oli aivan varma voitosta mennessään tallille. Hän hymyili tullessaan talliin. Tallille tullessaan Pauliina tunsi aina olonsa kotoisaksi. Nyt piti löytää vain Jemina…

Pauliina avasi kahvihuoneen oven. Jemina keitti teetä harjoitusten jälkeen. Molemmille tuli hiki ja lämmin juoma piristi heitä.

– Pauliina, minusta tuntuu, ettet sinä ottanut noita äskeisiä harkkoja tosissasi, Jemina totesi vakavana. Pauliina vakavoitui ja sanoi:

– No me voitetaan muutenkin, ei siellä ole pahoja vastuksia. Jemina jatkoi heti keskustelua kiivaasti:

– Ei viime viikkoon mennessä tulleiden ilmoittautujien joukossa, mutta eilen tuli pikailmoitus. Naapurikunnan tallilta osallistuu joukkue, jolla on paremmat mahdollisuudet. Häviämme heille varmasti.

Pauliina muuttui punaiseksi kasvoiltaan ja kihisi:

– Peli ei ole vielä menetetty.

Niiden harjoitusten jälkeen ei pidetty kuin parit harjoitukset, jotta mielenkiinto lajiin säilyisi, niin heillä kuin Daimillakin. Pauliina ei ehtinyt käydä tallillakaan hiihtotreenien vuoksi, ja siksi hän ja Jemina eivät nähneet viikkoon. He sopisivat, että molemmat valmistautuisivat kisaan omalla tavallaan. Jemina lupasi hakea Pauliinan kisa-aamuna, mutta isä halusi olla paikalla, joten Pauliina ja Jemina kulkivat eri kyydeillä, sillä Jemina kuskasi Daimin…

Vihdoin kisapäivän aamu koitti. Pauliina ja isä lähtivät aikaisin aamulla kuuden aikaan. Kisat alkoivat kymmeneltä, ja sitä ennen piti valmistella ja lämmitellä. Matkakin vei puolitoista tuntia.

Pauliina ja isä saapuivat kisapaikalle puoli kahdeksan aikaan. Jemina odotti heitä sovitulla paikalla. Isä lähti katsomoalueelle, kun Pauliina ja Jemina valmistautuivat kisaan. Pauliina hiihti seuransa asulla, mutta Jeminalla oli tavallinen hiihtoasu.

– Kolme, kaksi, yksi, mene! lähettäjä kailotti.

Pauliina, Jemina ja Daim lähtivät matkaan. Lumi pöllysi, kun Daim laukkasi mutkan taakse. Isä pureskeli kynsiään katsomossa. Kukaan ei tiennyt, mitä reitillä tapahtui. Reitti ei ollut kovin pitkä, mutta sitäkin vaativampi. Samassa tuttu ratsukko saapui maalisuoralle. Nopein aika tähän asti.

Kun kaikki ratsukot olivat maalissa, oli tulosten aika. Pauliina ja Jemina hyppelivät innoissaan, koska heidän aikansa oli nopein. Selostaja kiipesi torniinsa ja piti aloituspuheen, mutta pääsi vihdoin asiaan.

– Ensimmäiseksi tuli Vuohelan tallin joukkue ajalla…pälä…pälä…

Pauliinan ja Jeminan suut loksahtivat auki. Heidän aikansa oli monta sekuntia nopeampi. Tulosten jälkeen Jemina kävi kysymässä tuomarilta asiasta. Tuomari näytti yllättyneeltä vastatessaan:

– Tarkistimme kaikkien varusteet kisan jälkeen. Teillä ne olivat vääränlaiset. Ohjeessa kyllä luki sallitut varusteet… Jemina kimpaantui ja sanoi:

– Meillä oli täysin oikeat varusteet. Pauliina tulosti netistä… Pauliina keskeytti Jeminan, ja paljasti:

– Muokkasin ohjeita, koska tiesin parempiakin varusteita. En halunnut jatkaa hiihtoa. Luulin ettei kukaan huomaa… Kaikki hiljenivät. Pauliina vatsasi äidillisesti:

– Olisit kertonut meille, eihän tämä maailmanloppu ole. Minä voin ottaa suksesi ja muut sellaiset tallin tulevalle kirppikselle ja te saatte rahat…

Isä suostui Jeminan ideaan ja Pauliina jatkoi hiihtoa vain harrastuksen ja hiihtoratsastuksen muodossa kilpailemisen sijaan. Vihdoin Pauliina tunsi itsensä vapaaksi stressistä ja surusta.

Kirjoittaja: Ida L., Anttola

Novelli on hiihtoratsastusaiheisen kirjoituskilpailun satoa.

Avainsanat: , , ,