Novellikisan voittajia: Elämäni laukka

VillivarsaKirjoittanut: Iris Munkki

Istuimme iltapalalla. Isäni katsoi minua. – Mitenkäs sinun päiväsi on mennyt, Laura? isä kysyi. – Ihan hyvin, vastasin vaisusti. Surulliset muistot viiden vuoden takaisesta auto-onnettomuudesta tulivat vielä joskus mieleeni, äidin kuolema ja joutuminen tähän pyörätuoliin 7-vuotiaana.

Seuraavana aamuna isä katsoi minua iloisesti. – Olemme saaneet kesämökin varattua! hän huudahti. – Voi isä mistä? – Tuolta Itä-Suomesta! – Milloin lähdemme? – Huomenna, isä vastasi ilkikurisena. – No ei muuta kuin pakkaamaan, sanoin iloisena. Aloin saada matkakuumetta. Koko kesä olisi ilman kaupungin pölyjä. Ehkä jotain erikoista tapahtuisi, ajattelin pakatessani vaatteita. Pakkasin mekkoja, shortseja, toppeja, t-paitoja ja paljon muuta kivaa. Hengitin ikkunasta kesäillan raikasta ilmaa. En arvannut, mikä minua odotti.

Hohhoijaa, ajattelin, kun olimme taas samassa kohtaa. Olimme ajaneet jo puoli tuntia eksyksissä. Kaiken lisäksi isä ei halunnut pyytää apua keneltäkään. – Emme pääse ikinä perille tällä tavalla, sanoin isälle. – No, mennään hetkeksi lepäämään tuonne huoltoasemalle. – Okei, mutta sitten kun on levätty, niin mä menen ja pyydän apua tuolta sisältä, puuskahdin. – Sovitaan niin, sanoi isäkin, joka oli kyllästynyt siihen, kun ei koskaan päästä perille. Oli kulunut jo vartti, eikä isää kuulunut vessasta. Aloin hermostua, että jotain olisi tapahtunut. Paitsi, että sieltähän isä saapastelikin, mutta jonkun toisen kanssa.

Se oli joku poika. Punastuin äkisti, kun hän katsoi minua. Kun he saapuivat eteeni, isä esitteli meidät. Pojan nimi oli Sam, ja hän oli myös tulossa Itä-Suomeen. Sam oli kuulemma isän entisen työkaverin poika. Hymyilin, ja Sam vastasi hymyyn. Ihan reilun oloinen poika, ajattelin. – Laura kuules, saimme samalla hyvän matkaoppaan, isä sanoi voitonriemuisena. – Hmm, vastasin. Olin jäänyt Samin silmien pauloihin. Ne olivat suklaanruskeat. Isä oli tainnut huomata sen, koska vitsaili jotain sellaista Samin kanssa. Punastuin ja painoin katseeni alas. – No, lähdetäänkö, kysyin kiusaantuneena. – Lähdetään vain, isä vastasi silmää iskien Samille.

Matkalla taisin nukahtaa, sillä heräsin siihen kun isä huusi Jippii! Olimme päässeet perille. Näin avaria peltoja ja HEVOSEN! Olen aina pitänyt hevosista, mutta en olisi arvannut, että täällä olisi niitä. Isä ja Sam olivat nähneet innostuksen ja supisivat jotain keskenään. Miehet! No, tätä kesää ei tulisi pilaamaan mikään, ajattelin.

Kun olin purkanut kassini, koputti joku oveeni. Se oli Sam. Miksi oloni tuli koko ajan veteläksi Samin seurassa? – Oliko sulla jotain asiaakin? kysyin. Yritin vaikuttaa reippaalta. – Haluasikko sä lähtee mun kanssa kattoon Leijaa? Se on se hevonen siellä takalaitumella, jonka sä varmaan jo näit tullessa, Sam kysyi hämillään suorasukaisuudestani. Hymyilin hänelle ja sanoin, etten voinut. Siinä vaiheessa hymyni oli jo hiukan hyytynyt. – Mikset? Sam kysyi. Silloin hän tajusi ja pyysi hämillään anteeksi. – Ei se mitään, vastasin. – Usein ihmiset eivät muista, lisäsin hymyillen. Sam sanoi, että oli jo keksinyt, miten voisin tulla. – Minä kannan sinut, Sam virnisti. Katsoin häntä hämmästyneenä. – Et sä mua jaksa kantaa! – Miten niin en jaksais, Sam kysyi. – Koska mä painan niin paljon. – Koitetaanko? hän kysyi. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, oli minut jo kaapattu syliin ja viety ulos.

Nauroin ja huusin samanaikaisesti, mutta eihän Sam minua päästänyt pois, vaan kantoi pellon reunalle istumaan. Siellä Leija laukkasi meitä kohti ihan kuin unelmissani harja hulmuten. Jäin tuijottamaan Leijaa ja uskoin, että tuossa olisi juuri se hevonen, jolla minä haluaisin kokeilla ratsastaa. Mutta eihän se kävisi, olin kiinni pyörätuolissa ja sillä siisti. – Hei, katsos, Sam sanoi ja keskeytti minun ajatukseni. Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan, ja sieltä ravasi toinen ruskea suomenhevonen. Katsoin Samia, ja sanat oikein pulppusivat suustani. – Oletko ratsastanut? Sam vastasi myöntävästi, ja sädehdin iloisuutta vielä enemmän. – Jos kerran olet ratsastanut ennen, niin voisitko opettaa minua? tiukkasin. – Voisinhan minä, Sam vastasi punastuen mielihyvästä. Hymyilin hänelle näteimmällä hymylläni. Silloin Sam kumartui minua kohti ja.. No, hän nosti minut seisomaan. Tietysti hän tuki minua kainaloista. – Milloin aloittaisimme? kysyin. – Vaikka heti, Sam vastasi virnistellen. Hän oli kai huomannut, että olin punastunut. Sam nosti minut Leijan selkään ja alkoi varovasti taluttaa. Tärisin aivan. Sam huomasi ja pysäytti Leijan. – Onko kaikki hyvin? – Joo, vastasin ääni väreillen. Jalkoihin oli alkanut sattua, kuin olisin istunut kovalle alustalle. Eiköhän siihen tottuisi. – Voisin tulla alas, ähkäisin viimein.

Katselin kentän reunalla, joka oli oikeastaan pelto. Olin auttamattoman ihastunut. Sam oli hirveän hyvä ratsastamaan. Hän sai laiskaan Leijaan vauhtia. Isä oli rakentanut hienon esteradan. Olin auttanut maalamalla esteitä, minullahan on kymppi kuvaamataidossa. Sam käveli ohjat löysinä luokseni. – Haluatko sinä nyt koittaa? – En ainakaan esteitä! vastasin jyrkästi. – En sitä tarkoittanutkaan, mutta voisithan sinä hiukan kokeilla ravia. Olin näiden parin viikon aikana, jolloin olimme olleet täällä, oppinut menemään jo käyntiä. Onneksi Leijalla, jolla olin ratsastanut, oli pehmeä ravi, sillä en voi käyttää jalkojani kunnolla onnettomuuden takia. Ravi oli ihanaa, hiukan töksähtelevää, mutta Sam kertoi sen yleensä aluksi tuntuvan siltä.

Nyt sitten mennään, ajattelin. Aioin tänään harjoitella kevennystä, vaikka kyllä hirveästi voinut jalkojen takia, mutta pystyinhän käyttämään käsivoimia. Nyt vasta aloin miettiä, kenen nämä hevoset edes olivat. Emmehän voisi kenenkään vieraan ihmisen hevosilla ratsastaa! Sam ehkä arvasi mietteeni, koska kertoi olevansa töissä niillä, jotka omistivat hevoset. Hän oli saanut luvan ratsastaa. Kevennetyssä ravissa olisi pitänyt käyttää jalkavoimia niin, että jaloilla ponnistetaan ylöspäin. Minä käytin käsivoimiani. Nostin aina hiukan käsillä ylöspäin.

Hmm, tämä on hyvää! Isä oli laittanut meille ruokaa, ihania uusia perunoita voin kera ja maukasta salaattia, lempiruokaani. Osasin jo ravata hyvin ja mennä hiukan laukkaa. Leijalla laukkaaminen oli ihanaa! Huolimatta siitä että jalkani väsyivät helposti, ne pysyivät paikoillaan ja laukka oli pehmoista. Olisinpa niin kuin muut! Olin toivonut sitä onnettomuudesta asti. En voinut tehdä mitään, mitä muut voivat, siltä se tuntui. Sairaalassa on sanottu, että minulla on hyvin pienet mahdollisuudet parantumiseen. – Laura, mitä sinä haaveilet? isä katseli minua. – En mitään ihmeellisempää, vastasin ja pakotin pienen virneen kasvoilleni. En saanut huolestuttaa isää turhaan. Hänellä oli jo muutenkin vaikeaa. Seuraavana päivänä laukkasin hiukan enemmän kuin eilen. Se tuntui joka päivä paremmalta.

Oli viimeinen päivä. Olin hirveän surullinen. En kestä lähteä, yritin olla itkemättä. Olin menossa hakemaan postia ratsastaen. Otin postit laatikosta hiukan kumartuen. Mitä! Katsoin päällimmäisenä olevaa kirjekuorta. Siinä olisi hyviä tai huonoja uutisia. Se oli kauan odotettu kirje sairaalasta. Kihisin jännityksestä. Kannustin maiskauttaen Leijan laukkaan. Kun saavuin pihalle, Sam juoksi talon sisältä ja kysyi, missä nyt palaa. Hän nosti minut Leijan selästä ja veti ohjat sen pään yli. Näytin kirjekuorta Samille. Hän veti minut yhtäkkiä syliinsä ja halasi lujaa. – Olen niin iloinen puolestasi, Sam sanoi. – Kiitos, minä sopersin.

Olin aivan hämmentynyt. Isäkin juoksi luoksemme. Sam päästi minut sylistään ja käski minun näyttää kirjekuorta isälle. Kun isä näki kuoren, hänen ilmeensä muuttui vakavaksi. Emmehän olleet varmoja, oliko siinä hyviä vai huonoja uutisia. Äskeinen iloinen mieleni oli vaihtunut melkein peloksi. Ei ole hätää, yritin ajatella, vaikka en ollutkaan yhtään varma. Menimme sisälle ja istuimme pöydän ympärille. Avasin kuoren ja katsoin tekstiä. ”Laura Ylinen parantuu täysin vammastaan. Pyydämme ilmoittamaan, jos hän suostuu leikkaukseen.” Ilmeeni vaihtelivat, en voinut uskoa.

Parantuisin! Olisin niin kuin muutkin. Pystyisin tekemään vaikka mitä, mitä en ennen ollut voinut tehdä. Isä ja Sam katsoivat minua pelonsekaisin ilmein. Ne katosivat heti, kun hymyilin heille leveästi. – En voi uskoa tätä! isä huusi riemumme yli. – En minäkään, sanoimme Samin kanssa yhteen äänen. Katsoimme toisiamme ja nauroimme. Olimme kaikki helpottuneita. En unohtaisi tätä kesää ikinä, ajattelin istuessani tuolissani. Sam käveli viereeni ja halasi minua. – Olen niin iloinen, hän toisti. Olin varmaan maailman onnellisin tyttö.

 

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/novellikisan-voittajia-elamani-laukka/#wa" title="Novellikisan voittajia: Elämäni laukka"]

Avainsanat: ,