Novellikisan voittajia: Erilainen kesä

VillivarsaKirjoittanut: Halima Abdel Kawy

– No, Anne, oletko tulossa tallin leirille minun ja Sannin kanssa? kysyi Annen kaveri Nanna kauniina kesäpäivänä heidän astuessaan koulubussista ulos viimeisen koulupäivän päätyttyä.

– Tottakai! Niinhän me sovimme! Anne huudahti, moikkasi Nannaa ja lähti iloisesti hyräillen loikkimaan kotiaan kohti.

Tästä tulee ihana kesä! Anne huokaili mielessään. Kotona hän toimi tavalliseen tapaansa, hieman pirteämmin vain. Anne tapasi aina laittaa ruokaa, koska vanhemmat olivat aina myöhään töissä.

Illalla ruokapöydässä Anne puhui innoissaan kesäsuunnitelmistään, kunnes hän huomasi, että vanhemmat olivat menneet hiljaisiksi.

– Mikä hätänä? Anne tiedusteli.

Äiti huokaisi ja katsahti isään varovasti. Isä nyökkäsi. Anne oli ihmeissään. Ehkä vanhemmilla oli työhuolia tai muuta.

– Anne, minä ja isä olemme saaneet kesäksi työpaikat.

– Ihanaa!

– Maalta.

Anne kalpeni, tälläistä hän ei ollut halunnut kuulla. Hän ei ollut koskaan asunut maalla. He olivat perheen kanssa asuneet rivitalolähiössä kaupungin ulkopuolella niin kauan kuin hän muisti. Kaikki kaupat ja palvelut olivat lähellä. Tallillekin oli vain kahden kilometrin pyöräilymatka.

– Tarkoittaako se, että en voi mennä tavalliseen tapaan tallin kesäleirille tai olla kavereiden kanssa? hän änkytti.

Vanhemmat katsahtivat toisiaan.

– Eikä lähistöllä tietenkään ole kuin joku kyläpahanen, eikä yhtään hevosta! Anne alkoi kiihtyä.

 

Tässä sitä mennään, Anne huokaisi. Matkalla tuntemattomaan, landelle, niinkuin kaverit sanoivat. Matkaa oli autolla monta tuntia. Aina kun asutus alkoi harventua ja metsää sekä peltoa tulla lisää, sitä enemmän Annen epätoivo kasvoi. Tästä kesästä tulisi katastrofi! Vihdoin he kääntyivät pienemmälle tielle, joka johti maalaistalon pihaan.

– Joku pahainen maalaistalo keskellä ei mitään! Anne ärähti astuessaan ulos autosta.

Vanhemmat eivät kommentoineet, vaan avasivat auton takaluukun ja nostivat isot vaatteita täynnä olevat laukut pihaan. Anne ei vaivautunut auttamaan, vaan astui suoraan avoimesta ovesta sisään, taloa sen kummemmin tarkastelematta. Hän oli liian ärtynyt siihen. Hän kiipesi jyrkät portaat yläkertaan ja kaatui suoraa päätä pehmeälle sängylleen. Huonekalut oli tuotu jo aikaisemmin ja asetettu paikalleen. Anne nukahti epäonnen kyyneleet silmäkulmissaan.

Aamupalalla Anne tiedusteli ivalliseen äänensävyyn vanhemmiltaan, mitä tekisi kesällä.

– Täällähän on kasveja vaikka millä mitalla. Tee vaikka kasvio! Äiti hehkutti, luullen ehdottaneensa jotain todella kivaa juttua.

-Kasvio! Anne parkaisi, nousi siltä seisomalta ylös ja juoksi sukkasillaan ulos. Hän lähti vihaisena marssimaan kapeaa tietä pitkin kohti metsää. Vai että kasvio! Kas, kun eivät pyytäneen keräämään yksitellen jokaista heinänkortta pellolta!

Kävellessään eteenpäin tietä pitkin hän tuli koko ajan syvemmälle metsään. Vastaan ei ollut tullut yhtäkään taloa, vain pari heinälatoa pelloilla. Mitäköhän töitä vanhemmilla edes täällä oli? Sitä Anne ei ollut tullut suuttumukseltaan kysyttyä. Annen ajatukset keskeytti kevyt hirnahdus, joka kuului hänen sivultaan. Anne käännähti äänen suuntaan. Metsätieltä aukesi Annen eteen pieni aukea, jonne paistoi aurinko. Aukealla tallusteli upea haflingerhevonen. Anne käveli lähemmäs.

Haflinger oli vaalea ja aika matala. Sillä oli pitkä kermanvalkoinen taipuisa harja. Pikkuhevonen oli todella likainen ja aliravittu, ja sen kaviot olivat kasvaneet aivan liian pitkiksi.

Annen astuessa vielä askeleen lähemmäs hevonen säikähti ja laukkasi metsän varjoihin.

Olikohan hevonen hylätty? Anne mietiskeli kotimatkalla. Hän päätti pyytää isäänsä kyselemään kyliltä, tietäisikö joku hevosesta jotain.

Illalla Anne istui tietokoneellaan sähköposti auki. Hän tappeli itsensä kanssa, lähettäisikö ystävilleen sähköpostia leirin kuulumisista vai jättäisikö lähettämättä, jottei pahastuisi enempää, kun ei itse ollut mukana. Lopulta Anne päätti olla lähettämättä. Hän kaatui sängylleen mietiskelemään. Mutta hän nousi kuitenkin nopeasti ylös ja tassutteli alakertaan ja sieltä ulos. Hän jäi seisomaan pihalle ja imi sisäänsä maaseudun raikasta, tuoksuvaa ja viileätä ilmaa. Hän katseli ensikertaa pihaa ja taloa kunnolla. Paikka oli oikeastaan aika kaunis, vaikkei hän siellä pysyvästi suostuisikaan asumaan. Pian isän auto kaartui pihaan ja isä astui ulos.

– Kyselin hevosesta ihmisiltä, mutta kukaan ei tuntunut tietävän. He eivät tienneet ketään, joka omistaisi hevosen näillä main. Enemmänkin muita maatalon eläimiä. Mutta kun kyselin marketissa eräältä mieheltä, luokseni käveli eräs iäkäs rouva. Hän kertoi, että meidän talossamme oli asunut melkein kymmenen vuotta sitten nuori nainen, joka omisti suloisen vaalean tammavarsan. Nainen ja varsa olivat erottamattomat. Nainen kuulemma käveleskeli varsan kanssa pelloilla ilman minkäänlaista riimua tai narua. Varsa vain seurasi häntä. Mutta eräänä päivänä nainen joutui auto-onettomuuteen. Hän joutui muuttamaan kaupunkiasuntoon, jotta voisi käydä paremmissa terapioissa. Varsa ei tietenkään voinut tulla mukaan. Nainen olisi myynyt sen, mutta eräänä päivänä varsa ei enää ollutkaan ladossa. Pihalta löytyi trailerin jälkiä. Poliisit julistivat varsan varastetuksi. Se sitten ilmeisesti kaupattiin eteenpän. Kukaan ei tiedä hevosesta eikä naisesta, sillä suurin osa on muuttanut tänne lähivuosina.

– Oliko sillä nimeä? Anne kysyi.

– Forever Trust. Isä huoahti ja käveli sisään. Anne jäi järkyttyneenä seisomaan pihaan. Voi naisparkaa! Hevostakin kävi sääliksi. Mutta kuinkahan se oli päätynyt tänne takaisin?

Seuraava aamu oli kaunis, kirkas ja lämmin. Anne nousi varhain. Lähtiessään ulos hän nappasi taskuunsa pari porkkanaa. Hän suuntasi tietä pitkin kohti aukeaa. Annen onneksi hevonen oli siellä.

– Forever Trust, Anne henkäisi.

Hevosen sieraimet laajenivat ja se kohotti päätään. Anne oli hämmästynyt; se tunnisti nimensä kymmenen vuoden takaa! Anne kaivoi hitaasti porkkanat taskustaan ja asetti ne maahan. Sitten hän peruutti parikymmentä metriä. Hevosen sieraimet laajenivat uudelleen sen haistellessa ilmaa. Se otti pari askelta eteenpäin, mutta peruutti samantien. Anne hymähti, kääntyi ja lähti kävelemään tietä pitkin. Käveltyään pari metriä, Anne kuuli hiljaisen hörähdyksen. Hän katsoi taakseen varovasti, ja näki hevosen rouskuttamassa porkkanoita. Anne hymyili koko matkan kävellessään kotiin päin.

Päivä toisensa jälkeen Anne kävi aukiolla viemässä hevoselle ruokaa. Se tunnisti Annen aina ja hirnahti tämän nähdessään. Mutta kuitenkin pysyi hyvän matkan päässä ja oli varovainen.

Eräänä aamuna Annen saapuessa taas aukiolle hevonen hirnahti ja käveli varmasti häntä kohti. Se pysähtyi hänen eteensä ja puhalsi lämmintä ilmaa Annen kasvoille. Kyyneleet vierähtivät hän poskilleen. Se luotti häneen! Anne nosti varovasti kätensä sen turpaa kohti. Hevonen vavahti, mutta antoi hänen laskea kätensä turvalleen.

Illalla huoneessaan Anne mietiskeli päivän tapahtumia. Hän ei voinut uskoa, että hevonen luotti häneen. Anne käveli ulos viileään kesäiltaan ja suuntasi ladolle. Paikka oli todella hyvässä kunnossa ikäänsä verrattuna. Sisällä ei ollut karsinaa, vaan jonkinlainen aitta. Anne kiipesi tikkaita pitkin parvelle, siellä oli pari heinä- ja olkipaalia.

– Vai täällä sinä asustit, Anne ajatteli ääneen. Hän näki vieressään pölyisen, täysin käyttämättömän sinisen riimun. Päällä oli myös naru.

Jos saisin sen luottamaan itseeni, voisin tuoda sen tänne kengitettäväksi, Anne mietti. Loppujen lopuksi hevonen oli todella huonossa kunnossa. Hän päätti kokeilla heti seuraavana päivänä.

Aukiolla paistoi aurinko, mutta hevosta ei näkynyt. Mutta samassa se laukkasi metsästä, pysähtyi parin metrin päähän ja jatkoi höristen suoraan Annen luo, se puhalsi taas lämmintä ilmaan Annen kasvoille. Anne kohotti varovasti riimun selkänsä takaa. Hän antoi hevosen haistella sitä ja sitten yritti pujottaa sen hevosen päähän. Hevonen säikähti sanoinkuvaamattomasti ja nousi takajaloilleen. Anne nosti kätensä päänsä suojaksi. Hevonen laskeutui jaloilleen, kääntyi nopeasti ja laukkasi metsään. Anne oli hämmentynyt. Vasta kotimatkalla hänelle valkeni. Hän muisti mitä vanha rouva oli kertonut: ”Nainen käveleskeli varsan kanssa pelloilla ilman minkäänlaista riimua tai narua. Varsa vain seurasi häntä.”

Anne raivostui itselleen ja polkaisi vihoissaan maata.

– Kuinka voin olla näin tyhmä! Sillä tuskin on koskaan edes pidetty riimua.

Anne heitti riimun pusikkoon, kääntyi kannoillaan ja palasi aukiolle. Hänen onnekseen hevonen seisoskeli mäntyjen varjossa katsellen häntä. Hän kaivoi omenan taskunpohjalta ja asetti sen lähelle hevosta. Annen lähestyessä hevonen peruutti askeleen. Jätettyään omenan maahan Anne peruutti metrien päähän ja kääntyi selin hevoseen. Mitään ei tapahtunut yli minuuttiin, mutta Anne oli sitkeä. Pian hän kuuli rouskutusta. Hevonen ei kuitenkaan tullut Annen luokse, vaan jäi seisomaan paikalleen. Se seisoi siinä ilmaa haistellen jonkin aikaa, kunnes se asteli varovaisesti kohti Annea. Anne lähti kävelemään hitaasti poispäin kohti tietä. Annen riemuksi hevonen lähti seuraamaan jonkin matkan päässä. Se seurasi häntä koko pitkän matkan kotipihaan asti. Kotona ei ollut onneksi ketään eikä pihassa autoja. Hevonen pysähtyi keskelle pihaa. Sen sieraimet laajenivat kun se haisteli ilmaa. Anne jäi sivuun seisomaan. Hevonen käveli suoraan avoimista ladon ovista sisään. Se pysähtyi ollessaan aitan aitojen sisäpuolella. Anne käveli hitaasti latoon. Hevonen seisoi keskellä aittaa haistellen maata. Se hirnahti onnellisena, ja katsoi Annea. Anne sulki varovasti aitan oven ja jäi nojaamaan aitaan. Hevonen luotti Anneen ja se sai hänet nauramaan ensimmäistä kertaa sitten maalle muuton.

– Karkasitko varkailta? Anne kysyi. No, sillä ei ollut enää merkitystä, koska hevosen nimikin kertoi jo kaiken. Ikuinen Luottamus. Se oli palannut kotiin odottamaan emännän paluuta tähän vakaasti luottaen.

– Taidanpa kutsua sinua Fannyksi. Hevonen hirnahti hyväksyvästi.

 

Kesä kului kuin siivillä, mutta Anne ei ehtinyt ajatella asiaa, sillä hänellä piti kiirettä. Ensimmäiseksi piti selittää vanhemmille kaikki ja sitten kutsua kengittäjä sekä eläinlääkäri. Fanny hädin tuskin antoi kenenkään koskea Fannyyn. Se rauhoittui vain, kun Anne oli paikalla. Fanny alkoi saada painoa ja näyttää terveemmältä. Anne oli käynyt kaupungissä, joka sijaitsi tunnin matkan päässä, ostamassa harjoja Fannylle. Niillä hän sai hevosen terveemmän näköiseksi. He olivat isän kanssa remontoineet latoa ja käyneet ostamassa rehua ja lisää heinää. Fannyn ulkoiluttaminen olikin helppoa, sillä kuten vanhankin omistajansa kanssa se seurasi Annea kaikkialle. Välillä Anne päästi sen pellolle ja se laukkaili siellä innoissaan, mutta juostuaan tarpeeksi se aina palasi Annen luokse.

Eräänä heinäkuisena aamuna Anne tavalliseen tapaansa käveli latoon, avasi aitan oven ja päästi Fannyn ulos. Fanny seurasi häntä ja he aloittivat tavanomaisen lenkkinsä. Fanny nyhti tienreunoista ruohoa ja tallusteli leppoisasti Annen perässä kuin koira konsanaan. Ratsastamista Anne ei ollut ajatellut. Fannyn luottamuskin oli niin vaikea saavuttaa. Anne huomasi tienvieressä korkean kiven ja pysähtyi. Fanny jäi hänen vierelleen. Anne kääntyi katsomaan haflingertammaa ja kysyi:

– Miten olisi ratsastus?

Anne silitteli tamman selkää ja kiipesi varovasti sen selkään. Hän ei tiennyt, oliko sillä koskaan ratsastettu, mutta hän päätti kokeilla.

Fanny seisoi nätisti paikallaan ja katseli kummissaan selässä istuvaa Annea. Hän antoi kevyesti pohkeita ja Fanny lähti kävelemään varovaisesti tietä pitkin. Hetken matkan päässä Anne käänsi sen pellolle ja antoi pohkeita lisää. Fanny lähti ravaamaan ja pian nosti laukan. Anne piti harjasta kiinni ja ohjaili Fannya pohkeillaan. Vauhti kiihtyi ja Anne menetti tasapainonsa. Hän mätkähti pellolle, mutta rupesi vain nauramaan. Fanny hidasti ja ravasi maassa kihertävän Annen luokse. Se katsoi Annea kummissaan ja hirnahti.

– Isä ja äiti pyörtyisivät jos näkisivät meidät, Fanny! Anne nauroi ja loikkasi takaisin selkään.

Anne lensi selästä varmaan kymmenen kertaa sinä päivänä, mutta hän ei koskaan ollut ollut näin iloinen koko elämänsä aikana. Hänellä ei ollut sisaruksia, mutta hänellä oli nyt Fanny.

 

Sateisena päivänä Anne istui päivällispöydässä vanhempiensa kanssa, ja vanhemmat katselivat hymyillen Annea, joka selitti innoissaan Fannysta

– Oletko kertonut ystävillesi Fannysta? Äiti kysyi.

Annen hymy hyytyi. Hän oli unohtanut kaupungin ja ajankulun kokonaan! Hän vilkaisi keittiössä olevaan kalenteriin ja huomasi, että oli heinäkuun viimeinen päivä! Koulu alkaisi kahden viikon kuluttua. Anne ei voinut uskoa sitä. Fannyn kanssa oli mennyt kaikki aika.

Vanhemmat vilkaisivat toisiaan, ja äiti aloitti varovasti:

– Oletko miettinyt mitä teemme sille, kun palaamme kaupunkiin? Pitäisikö se antaa maanviljelijälle?

Anne nousi ylös nopeasti ja huusi: -Ei! Ei se luota kehenkään muuhun!

Vanhemmat olivat kummastuneen näköisiä, kun Anne säntäsi eteiseen, puki sadevaatteet ja juoksi latoon.

Anne avasi aitan oven ja lähti kävelemään ulospäin. Fanny seurasi nätisti perässä sateeseen. Kuumat kyyneleet valuivat Annen poskia pitkin. Hän ei ymmärtänyt itseään, vielä kesän alussa hän olisi ollut valmis lähtemään milloin vain, mutta nyt kun Fanny oli tullut kuvioihin, ei hän olisi halunnut lähteä. Fannya ei voisi ottaa kaupunkiin. Siellä hän ei voisi kävellä sen kanssa pitkin katuja.

Hän kiipesi tiellä olevalta kiveltä Fannyn selkään ja lähti metsää kohti.

Myöhään illalla Annen palattua kotiin, hän meni mitään sanomatta kuumaan suihkuun ja suoraan sänkyyn. Ehkä yö toisi ratkaisun. Niin ainakin Anne toivoi.

Aamulla Anne vain ohitti aamupalaa syövät vanhempansa ja asteli Fannyn luokse latoon. Hän harjasi ja ruokki sen. Sitten hän lähti kävelemään Fanny perässään pellolle päin. Hän istahti vielä eilisen sateen jälkeen kosteaan maahan ja Fanny laidunsi vieressä. Yö ei todellakaan ollut tuonut Annelle minkäänlaisia vastauksia, joten murheissaan hän katseli kaunista pikkutammaansa syömässä ruohoa.

Parin tunnin päästä hän nousi ylös, vihelsi Fannya ja kiipesi sen selkään. Isän auto ei ollut pihassa. Äiti seisoi pihassa katsellen Annen paluuta. Anne säikähti, vanhemmat eivät hyväksyneet ratsastusta ilman varusteita tai kypärää. Annen ihmetykseksi äiti vain hymyili ja käveli Fannyn luoksen taputtamaan sitä varovasti.

– Missä isä on? Anne kysyi.

– Lähti meidän tekemään kauppoja tästä talosta. Äiti sanoi rauhallisesti ja hymähti.

– Mitä! Anne kiljahti. Fanny säikähti, mutta pysyi paikallaan, kun Anne hyppäsi suoraan sen selästä äitinsä kaulaan. -Rakastan teitä! Fanny hirnui innoissaan.

 

Tämä kesä oli todellakin ollut erilainen Annelle. Hän oli oppinut tosiystävyydestä ja luottamisesta Fannyn kanssa enemmän kuin missään muualla. Tavallisesti hän oli kesäleirillä ja kavereiden kanssa rannalla. Tänä kesänä hän ei ollut käynyt rannalla kertaakaan. Uiminen Fannyn kanssa läheisessä lammessa riitti hänelle. Nyt Anne istui kauniina päivänä lammella katselemassa kunka Fanny kahlasi lammessa pärskyttäen vettä. Pian hän nousi ylös ja huikkasi Fannylle:

– Tule, mennään! Koulu alkaa kohta! Fanny nousi rannalle ja Anne hyppäsi sen selkään, sitten he suuntasivat maantietä pitkin koulua kohti.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/novellikisan-voittajia-erilainen-kesa/#wa" title="Novellikisan voittajia: Erilainen kesä"]

Avainsanat: ,