Novellikisan voittajia: Riku – maailman paras hevonen

VillivarsaKirjoittaja: Venla Yliaho

Automme kiisi maantietä pitkin. Tuijotin tylsistyneenä ulkona näkyviä maisemia. Puita, peltoja ja lehmiä. Veljeni Tuukka ja Harri istuivat vieressäni ja tappelivat Nintendosta. Tuukan kyynärpää osui kylkeeni.

”Au!” parahdin. ”Oikeesti, ettekö te voi lopettaa?! Äiti, miksi mut piti tukkia noiden älykääpiöiden kanssa tänne takapenkille? Miksi mun oli pakko edes lähteä tälle tyhmälle lomalle?”

”Yrittäkääpä olla nyt ihmisiksi vähän aikaa!” äiti ärähti. ”Istukaa hiljaa paikallanne vielä tunti!”

Nojauduin mahdollisimman kauas ääliömäisistä veljistäni, suljin silmäni ja yritin nukkua. Minun täytyikin torkahtaa joksikin aikaa, sillä kun seuraavan kerran avasin silmäni, olimme pysähtyneet vähän rähjäisen näköisen talon pihaan.
”Äiti… Emme kai me yövy täällä?!” kauhistuin.

”Tietysti yövymme, kulta. Eikö olekin kerrassaan viehättävä majatalo! Oikein vanha ja koristeellinen”, äiti lirkutti onnellisena.

Kun meidän oli ollut määrä lähteä kesälomareissulle maaseudulle ja yöpyä mukavassa majatalossa, en ollut kuvitellut ihan tällaista. Tiesin, että kesälomani olisi pilalla!

”Täällä on paljon eläimiä. Katsohan, Viivi!” Isä osoitteli pihaa ympyröiviä laitumia, joissa laidunsi leh – Hetkinen! Tuolla yhdellä laitumella ei ollutkaan lehmiä! Ne olivat… ne olivat… ”HEVOSIA!” huudahdin.

Laitumella seisoi kolme hevosta; kaksi jykevää, ruskeaa hevosta ja yksi musta pieni poni, joiden kaikkien turvat oli upotettu syvälle pitkään ruohoon.

Olin aina rakastanut hevosia suunnattomasti. Ne olivat aina olleet mielestäni upeita eläimiä. Koskaan minulla ei ollut kuitenkaan ollut mahdollisuutta tutustua niihin lähemmin, sillä meilläpäin ratsastuskouluja oli melko vähänlaisesti, ja tunnit niissä harvoissa kouluissa maksoivat maltaita, eivätkä vanhempani suostuneet kustantamaan tunteja.
Väkisinkin työnnyin pihalle autosta ja kävelin kuin unessa laitumen luo. Äiti ja isä kysyivät minulta, minne olin menossa, mutta en vastannut.

”Hei hepat”, mumisin ja työnsin kättäni hevosia kohti. Yhtäkkiä tunsin hirveän jytkyn kädessäni ja vetäisin sen äkkiä takaisin. Minulta kesti hetki tajuta, että käteni oli osunut sähkölankaan.

”Olinpa typerä”, mutisin puoliääneen. Ojensin kättäni aitaukseen uudestaan varoen tällä kertaa paremmin lankaa. Se pikkuinen poni tuli nuuskimaan minua. Syötin sille ruohotupsun aidan läpi, ja se hotkaisi sen niin nopeasti, että sormeni olivat vähällä mennä mukana.

En tiedä, kuinka kauan viivyin hevosten luona. Minusta oli ihanaa vain katsella niitä. Kuvittelin, että ne olivat minun omiani. Havahduin vasta, kun kuulin takaani askelia.

Äiti, isä, Harri, Tuukka, joku mies ja nainen sekä kaksi hoikkaa, pitkää lasta, suurin piirtein ikäiseni tyttö ja vähän nuorempi poika, tulivat minua kohti.

”Viivi, tässä on tämän talon isäntäväki”, äiti kertoi luoden minuun tuiman ilmeen, joka tarkoitti ”Sano päivää!”.

”Hei”, tervehdin poissaolevasti. ”Matti Ahonen”, mies esittäytyi hymyillen leveästi. ”Vaimoni Hannele sekä lapseni Saara ja Anssi. Sinä näytät tykkäävän hevosista, vai?” Nyökkäsin. ”Tai en mä koskaan ole ratsastanut. Enkä muutenkaan ollut näin lähellä hevosia”, selitin.

”No, tämän viikon aikana pääset varmasti ratsastamaan! Saara opettaa sinua”, Hannele lupasi ystävällisesti. ”Mutta ensin tulet käymään sisällä. Ja te kaikki haluatte varmaan haukata jotain pientä matkan jälkeen.”

Vastahakoisesti erkanin hevosista ja seurasin muita sisälle taloon. Vaikka se ulkoapäin näytti tosi ränsistyneeltä, sisältä se oli siisti ja uusi. Makuuhuoneita talossa oli paljon, ja yllätyin iloisesti, kun sain oman huoneen. Se oli melko pieni ja yksinkertaisesti sisustettu, mutta todella kotoisa. Seinät olivat rauhallisen vaaleansiniset ja ne oli koristeltu muutamalla yksinkertaisella taululla. Siellä oli vinokatto ja pehmeä, huolellisesti pedattu sänky.

Hannele oli laittanut meille tukevan lounaan, joka oli kaukana ”pienestä”, ja jo alkuruuan jälkeen mahani oli täpötäysi.

Saaralla oli luonnostaan punaiset, pitkät ja hulmuavat hiukset ja vihreät silmät. Hän näytti itse asiassa vähän noidalta. Hän oli kuitenkin todella kiva ja lörpötteli minulle ahkerasti koko lounaan ajan. Hän lupasi, että syötyämme ja purettuamme tavarat voisimme lähteä hoitamaan hevosia ja vaikka ratsastamaan. Se sai perhoset lentelemään täydessä vatsassani…

En voinut uskoa, että talutin hevosta. Sen nimi oli Riku ja se kulki säyseästi vieressäni, seuraten lajitovereitaan. Saara talutti toista suurista hevosista, Sinttua, ja Anssi Pippuri-pikkuponia, jonka hän omisti. Veimme hevoset talliin ja laitoimme ne karsinoihin. Minulle tuli hiukan vaikeuksia kääntämisessä, mutta Saara kiiruhti apuun.

”Nyt harjataan nämä”, hän selosti ja näytti minulle, kuinka hevonen kiinnitettiin karsinan seinään vetosolmulla. Sitten hän toi minulle harjasangon, johon oli mustalla tussilla raapustettu ”Riku” ja piti pikakurssin siitä, mihin mitäkin harjaa käytettiin.

”Kerro, jos tarvitset apua.” Saara pujahti Sintun karsinaan.

Jäin kahdestaan Rikun kanssa. Se katseli minua kilteillä, ruskeilla silmillään eikä näyttänyt kovin vaaralliselta. Tartuin pölyharjaan ja ryhdyin varovasti harjaamaan Rikun ruskeaa karvaa. Kun harjakset osuivat Rikun ihoon, se väristi harjan oudosti pois.

”Paina lujempaa”, Saara, joka oli tullut tarkistamaan, mitä minulle kuului, neuvoi.

Käytin vähän enemmän voimaa harjaukseen ja huomasin heti, että Riku nautti. Se huokaisi nautinnollisesti ja venytti huultaan.

”Noin, hyvältä näyttää.” Saara nosti peukun pystyyn.

Uskomatonta, että putsasin kaviotkin itse. Riku vain nosti jalkansa ja piteli sitä ylhäällä, kunnes olin puhdistanut sen kavion kaviokoukulla.

”Nyt sitten vain satula ja suitset niskaan ja ratsaille!” Saara ilmoitti. Hän opasti minut satuloimaan ja suitsimaan ja ojensi minulle sitten mustan, samettipintaisen kypärän. ”Voit lainata tätä. Sen pitäisi mahtua sinulle aika hyvin”, hän sanoi.

Sillä aikaa, kun sovitin kypärää päähäni, Saara ja Anssi satuloivat omat ratsunsa. Sitten talutimme hevoset ulos. Anssi piteli Sinttua, kun Saara auttoi minua. Hän kiristi satulavyön ja kiersi sitten Rikun oikealle puolelle.

”Mä pidän Rikua paikoillaan ja roikun vähän tässä toisessa jalustimessa, ettei satula pyörähdä. Sä laitat jalkasi jalustimeen ja tulet selkään.”

Jalustin tuntui killuvan toivottoman korkealla, enkä meinannut millään saada jalkaani siihen. Hetken ähkimisen jälkeen se viimein onnistui. Nyt yritin ponnistaa satulaan. Sekin oli melkoista mönkimistä, ja mennessäni potkaisin Rikua takapuolen päälle. Se oli kuitenkin nukahtanut ja tuskin huomasi sitä. Säädin Saaran avustuksella jalustimet sopivan mittaisiksi ja jäin totuttelemaan satulassa istumiseen siksi aikaa, kun Anssi ja Saara nousivat hevostensa selkiin mahdottoman helposti.

”Mä menen Sintun kanssa edeltä, sitten Viivi Rikulla, ja Anssi pitää perää”, Saara huikkasi ja lähti liikkeelle. Minä aioin seurata perässä, mutta Riku ei liikkunut. Se vain torkkui. Anssi ja Pippurikin seisoivat. He odottivat, että minä lähtisin kävelemään Rikun kanssa. Saara ja Sinttu olivat jo kaukana.

”Anna pohkeita”, Anssi käski. Katsoin häntä epätoivoisena. Mitä se tarkoitti? Miten annetaan pohkeita?

”Anna pohkeita”, Anssi toisti. ”Näin. Napauta Rikun kylkiä jaloillasi.” Hän näytti mallia. Tein työtä käskettyä. Vieläkään ei tapahtunut mitään.

”Vähän kovemmin!”

Tottelin, ja – kas kummaa – Riku heräsi ja siirtyi kuuliaisesti hitaaseen, löntystelevään käyntiin.

Saara oli pysäyttänyt Sintun ja odotti meitä hetkessä matkaa virne naamallaan. ”Riku on vähän laiska, mutta varmasti luotettava ja kiltti. Miltäs muuten tuntuu?” hän kysyi hyväntahtoisesti, kun saavutimme hänet ja Sintun. ”Aika kummalliselta. Mä taidan pudota”, vastasin puristaen satulaa polvillani ja takertuen sen etukaareen. ”Ei kai se ole ihmekään, kun sä istut aika kyyryssä. Suorista selkä, paina kantapäät alas. Leuka pystyyn, älä purista polvilla”, Saara opetti.

Noudatin hänen ohjeitaan parhaimman taitoni mukaan. Asento, johon Saara oli tyytyväinen, oli ihan kamala. ”Totut siihen kyllä!” Anssi ja Saara kannustivat ja maiskauttivat hevosensa liikkeelle. Minäkin annoin Rikulle pohkeita.

Hetken päästä oloni oli oikein tukeva. Itse asiassa, uudessa asennossa oli paljon helpompi olla. Aloin nauttia ratsastuksesta todella!

Tunnin kuluttua ratsastimme tallin pihaan. Olimme tehneet rauhallisen käyntilenkin, ja oloni oli hyvä.

”Ravataan ja laukataan vielä vähän tuossa pellolla.” Saara osoitti tallin takana aukeavaa peltoa. ”Sintulla ainakaan ei mene huomenna kukaan, jos se ei pääse vähän liikkumaan.”

Ravataan… ja laukataan? Sydämeni hypähti kurkkuun ja käteni alkoivat täristä. ”Seuraa vain mua”, Saara huikkasi.
Ratsastimme peräkanaa pellolle.

”Kohta vauhti kiihtyy”, Saara varoitti edestäni. ”Kevennä eli nouse joka toisella raviaskeleella ylös ja laskeudu joka toisella pehmeästi alas, niin ravi onnistuu paremmin.”

Sinttu siirtyi raviin, ja Riku sekä pikku Pippuri seurasivat esimerkkiä. Tajusin jo parin ensimmäisen askeleen jälkeen, että tämä askellaji oli hirveää höykytystä. Pompin satulassa kuin hullu. Saara vilkaisi minua ja kiiruhti jälleen neuvomaan.

”Ylös – alas – ylös – alas. Yks – kaks – yks – kaks”, hän laski tahtia minulle.

En pysynyt yhtään kärryillä. Yritin kyllä kovasti nousta ylös, mutta tömähdin aina takaisin satulaan.

Aivan yhtäkkiä kevensin pari kertaa oikein. Ilahduin siitä suunnattomasti ja aloin tarmokkaasti laskea ”yksi – kaksi – yksi – kaksi”. Pysyin hetken aikaa mukana.

”Sehän menee hyvin!” Anssi kehui takaani. Saman tien kadotin rytmin. Onneksi Saara juuri silloin hidasti Sintun käyntiin. Rikukin vaihtoi askellajia hitaampaan.

”Nyt laukataan!” Saara hihkaisi.”Haluatko sä, Viivi?” Puistin päätäni.

”No, oota sitten siinä. Mä ja Anssi laukataan tonne pellon päähän ja tullaan takaisin.” Pippuri ja Sinttu ampaisivat laukkaan. Ensin Riku aikoi lähteä perään, mutta sitten se ajatteli ottaa pienet torkut.

Laukkaavia hevosia oli mukava katsella. Sinttu vaikutti iloiselta, samoin kuin ratsastajansakin. Hevonen heitteli pieniä ilopukkeja saaden Saaran kikattamaan. Pippuri-parka joutui pinkomaan minkä jaksoi pysyäkseen Sintun perässä. Sen jalat muistuttivat ompelukonetta, niin tiuhaan tahtiin ne liikkuivat.

Pellon päässä hevoset hidastivat vähän, kääntyivät ja palasivat hidasta laukkaa takaisin. ”Se oli nastaa!” Saara nauroi. ”Huomenna säkin pääset nauttimaan laukan hurmasta.” Se hermostutti minua. Kieltäydyin ajattelemasta asiaa. Jäähdyttelimme hevoset kunnolla ja hoidimme ne kuntoon. Sitten olikin jo päivällisaika.

Illalla sain auttaa hevosten iltaruokinnassa. Se oli tarkkaa puuhaa, kaikki piti mitata tosi hyvin. Ahosen hevoset saivat heinän lisäksi vain kauraa ja kivennäistä, jotka laitettiin kolmeen kippoon.

”Tässä pitää olla huolellinen”, Saara saarnasi tyrkäten minulle yhden ja Anssille toisen kipon. ”Sintun tai Rikun ruokia ei saa vahingossakaan antaa Pippurille. Siinä on sille ihan liikaa. Sinttu saa myös enemmän kauraa kuin Riku, koska se tekee töitä useammin ja rankemmin. Viivi, sulla on sitten Rikun kippo. Pistä se vaan sinne karsinan lattialle.”
Avasin Rikun karsinan salvan ja vedin oven varoen auki. Lempihevoseni seisoi rouskuttamassa heinää ja tuskin huomasi tuloani. Vasta, kun laskin kipon lattialle, se hyökkäsi sen kimppuun ja alkoi syödä ahnaasti. Hymähdin, astuin ulos karsinasta ja suljin oven.

Seuraavana päivänä laukkasin ensimmäisen kerran. Se oli hämmästyttävä, ihana, mutta vähän pelottava kokemus. Ennen ”koetusta” olin saanut rutkasti rohkeutta, kun kevyt ravi oli sujunut tänään melko hyvin, vaikka itse sanonkin.

”Mä laukkaan Sintun kanssa edellä. Riku ja Viivi tulevat taas keskellä. Anssi pitää perää. Ja otetaan iisisti. Ei kisailua”, Saara määräsi ankara ilme kasvoillaan. ”Viivi, huikkaa, jos meinaat tipahtaa. Nää meidän konit ei sitten ole mitään huippuratsuja, että älä säikähdä, jos Riku kiitää kiitoravia ennen laukkaa. Ai niin, älä kevennä.”

Kiitoravi kuulosti pelottavalta.

Lähdimme liikkeelle isolla pellolla ensin hitaassa ravissa. Sitten Sinttu nosti laukan. Rikun ravi kiihtyi, ja minä aloin pomppia holtittomasti. Olin juuri huutamaisillani, että olen putoamassa, kun Riku alkoi äkkiä kuin lentää. En enää poukkoillut. Istuin vain hiljaa ja nautin. Tältäkö se tuntuu? ajattelin onnellisena. Tällaistako on laukkaaminen?
Hetki kesti ihan liian vähän aikaa. Pian hevoset hidastivat ensin raviin ja sitten käyntiin. Taputin Rikun lämmintä kaulaa hellästi. Saara kääntyi katsomaan minua.

”Miltäs tuntui?”

Tunsin, miten hymyni nousi korviin saakka. Hihkaisin: ”Tosi mahtavalta! Se oli ihanaa!”

Saarakin hymyili. ”Mä tiedän. Se on sikakivaa. Mutta tuo oli vain tosi hillittyä laukkaa. Ootas vaan, kun kehityt sen verran, että päästään nelistämään!”

Minulla oli uskomattoman hauska viikko. Kävimme uimassa monta kertaa läheisellä järvellä, tutustuin vähän lehmiin, ennen kaikkea ratsastin ja tein vaikka mitä muuta mukavaa.

Anssi oli melkein joka ratsastusreissullamme mukana, ja pikkuhiljaa se ilmeisesti alkoi vähän tympiä Tuukkaa ja Harria. Hekin halusivat koittaa ratsastusta.

Saaralle ja Anssille sopi, että Harri ja Tuukka ottaisivat Rikun ja Pippurin. Anssi meni Sintulla. Minä talutin Rikua, jonka selässä istui kalmankalpea pikkuveljeni Tuukka. Saara taas piti kiinni Pippurista, kun Harri nökötti jäykkänä kyydissä.
Pojat halusivat ratsastaa vain viitisentoista minuuttia. Sitten he mankuivat alas kyydistä. Ja voin heti kertoa, etteivät he enää koskaan ratsastaneet.

Toiseksi viimeisenä kokonaisena päivänä tilalla satuloidessamme hevosia Saara kysyi: ”Viivi, tahtoisitko ratsastaa jollain muulla kuin Rikulla?” Mietin hetken. Riku oli ihana, mutta olisi ihan hauska kokeilla vaikka Sinttua. Nyökkäsin varovaisesti.

Pihalla minä nousin Sintun selkään. Se oli melko erilainen kuin Riku. Ensinnäkin se oli vähän korkeampi ja jonkun verran sirompi. Se oli myös herkempi sekä suustaan että myös kyljistään. Pienikin kosketus jaloilla sai sen jo liikkeelle isoon, reippaaseen käyntiin.

Teimme lyhyen lenkin, ravasimme ja laukkasimme pikkuisen.

Kotimatkan ajaksi pääsin Pippurin kyytiin. Olin sille vähän liian pitkä, mutta Saaran mukaan se ei kuolisi, vaikka ratsastaisinkin sillä vähän. Kun se ravasi, nauroin niin, että olin vähällä pudota!

Seuraava päivä oli tukahduttavan helteinen. Tuntui, ettei jaksaisi kuin löhötä aurinkotuolissa ja ottaa aurinkoa. Kuumuuden takia Hannelen valmistama herkullinen jauhelihakeittokaan ei maistunut. Joskus kahden maissa iltapäivällä Saara keksi mainion idean.

”Huvittaisiko sua mennä uimaan vai ratsastamaan?” hän kysäisi.

Kysymys oli vaikea. Tällä helteellä uiminen kuulosti ihanteelliselta, mutta…

”Vai molempia?” Saara jatkoi keskeyttäen mietteeni. ”Mennään rannalle hevosilla!”

Anssi tuli mielellään mukaan Pippurilla. Pikkuveljenikin lähtivät jalkaisin.

”Älä laita satulaa”, Saara huikkasi, kun pistimme hevosia kuntoon. ”Ratsastetaan ilman.”

Ajatus vailla satulan ja jalustinten tarjoamaa tukea tuntui pelottavalta. Saara kuitenkin vakuutti, että Rikun selkä oli kuin nojatuoli.

Anssi tietysti pääsi selkään yhdellä hypyllä, eikä Saarallakaan ollut vaikeuksia. Toisin kuin minulla! Riku näytti mahdottoman korkealta. Saara neuvoi minua viemään sen laitumen aidan viereen. Siitä oli huomattavasti helpompi kavuta kyytiin.

Oli hassua ratsastaa ilman satulaa ja pelkät uikkarit päällä. Käynnissä ei loppu viimein ollut kovin vaikea pysyä kyydissä.

Tuukka ja Harri melusivat koko ajan kävellessään meidän perässämme ja saivat Sintun hermostumaan. Onneksi Saara oli taitava ratsastaja ja onnistui pitelemään ratsunsa kurissa.

Sitten saavuimme rannalle. Ravasimme vähän rantavedessä. Ravissa minulla oli hiukkasen ongelmia. Meinasin koko ajan luisua alas kyydistä, vaikka Riku ei varsinaisesti kiitänytkään.

”Pidä selkä suorana!” Saara huikkasi. Se auttoi.

”Saara, laukataanko me?” Anssi kysyi.

”Joo, antaa palaa!” Saara vastasi ja nosti laukan. Menimme aluksi hitaasti. Hetken kuluttua Saara varmisti, että pysyin kyydissä. Kun nyökkäsin, hän lisäsi taas vauhtia.

Se oli varmaankin kiitolaukkaa. Vauhti oli huima. Aluksi kaikki meni hyvin. Sitten yhtäkkiä menetin tasapainoni. Takerruin harjaan, mutta otteeni kirposi. Seuraavaksi tajusin makaavani selälläni matalassa vedessä.

Muut olivat pysähtyneet vähän matkan päähän. Saara piteli Rikua ohjista. Tuukka ja Harri, jotka polskivat hieman kauempana, juoksivat minua kohti. Kaikki kysyivät yhteen ääneen: ”Sattuiko?!”

Nousin ylös – ja purskahdin nauruun! ”Ei mitään hätää, olen kunnossa”, vakuutin. Toiset huokaisivat helpotuksesta. Tuukka jelppasi minut takaisin selkään. ”Otetaan ainakin vähän ravia, ettei sulle jää kammoa”, Saara päätti. Loppujen lopuksi laukkasimmekin pikkupätkän ihan rauhallisesti.

”Pulahdetaanko vielä ennen lähtöä uimassa?” Anssi tiedusteli. ”Sopii”, minä ja Saara vastasimme kuorossa.

Hevosten kanssa uiminen oli mahtavaa. Ne polkivat vettä jaloillaan ja roiskivat sitä meidän päällemme. Menimme vähän syvemmälle, ja Saara opasti siirtymään Rikun vierelle ja pitelemään kiinni ruunan harjasta, kun se alkoi uida.
Emme menneet liian kauas, vaan käännyimme hyvissä ajoin takaisin rantaan. Aurinkokin meni juuri sopivasti pilveen, ja kaikkia alkoi pelkissä uikkareissa vähän viluttaa, joten ratsastimme ripeästi kotiin, Tuukka ja Harri perässä kävellen.

Viimeinen aamu oli harmaa ja sateinen, aivan niin kuin mielenikin. Tänään palaisimme kotiin. Kamat oli pakattu jo edellisenä päivänä, sillä äiti ja isä halusivat päästä lähtemään heti aamutuimaan. Pukeuduin farkkupolvihousuihin ja T-paitaan ja menin keittiöön aamupalalle.

Hannele oli loihtinut taas jälleen kerran unelma-aamiaisen. Paahtoleipää, hilloa, kaurapuuroa, munakokkelia, muroja. Ihmettelin, miten hänen lapsensa olivat niin laihoja, vaikka hän ruokki heitä niin hyvin.

Aamupalan jälkeen äiti käski meidän valmistautua lähtöön. Minun ja poikien piti retuuttaa kaikki kassimme pihalle. Isä veisi ne autoon. Kannettuani oman matkalaukkuni kiiruhdin hyvästelemään Saaraa ja hevosia. Saara antoi minulle osoitteensa ja puhelinnumeronsa.

”Kirjoittele mulle joskus”, hän pyysi. Halasin häntä.

Riku hörisi minulle, kun tulin laitumen aidan luokse. ”Heippa nyt, poika. Toivottavasti nähdään vielä”, sopersin itku kurkussa. Taputin jokaista hevosta hellästi.

”Viivi, tulehan nyt!” äidin ääni kutsui. Juoksin autolle. Vähän myöhemmin autossa äiti kysyi: ”Oliko hauska loma?”
”Oli, aivan mahtavan ihana!” vastasin. ”Haluaisitteko tänne ensi kesänä?” Sekä minä että pojat huusimme: ”JOO!”

Talvella sain aloittaa ratsastustunnit yhdessä kotikaupunkimme ratsastuskouluista. Tosin se edellytti vähän rahankeruuhommia, sillä jouduin maksamaan osan tunneista itse.

Huomasin heti ensimmäisellä tunnilla, miten erilaista se oli. Siellä me emme nelistäneet ilman satulaa järven rannalla, vaan kiersimme suurta maneesia peräkanaa. Ratsastuksenopettajamme takertui jokaiseen pieneenkin virheeseen. Esimerkiksi katse oli pidettävä koko ajan menosuuntaan, sillä opettaja huomasi pikkiriikkisen, salamannopeankin vilkaisun jonnekin muualle. Hevoset ja ponit olivat paremmin koulutettuja. Ihastuin pieneen, sirorakenteiseen Rolle-poniin, mutta siitä huolimatta Riku, pyöreä suomenhevosruuna, on aina minun maailman paras hevoseni.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/novellikisan-voittajia-riku-maailman-paras-hevonen/#wa" title="Novellikisan voittajia: Riku – maailman paras hevonen"]

Avainsanat: ,