Novellikisan voittajia: Silmu

VillivarsaKirjoittanut: Laura Malinen, Espoo

Kävelin hakemaan Silmua laitumelta. Silmu oli vaaleanrautias suomenhevostamma, jolla oli melkein valkoiset jouhet ja kaunis läsi. Silmu oli 14-vuotias. Se oli kiltti ja rauhallinen ja se rakasti harjaamista.

Minua jännitti, sillä olin saamassa oman hevosen. Isäni oli voittanut lotossa pääpotin ja olimme muuttamassa maalle. Saisin oman hevosen. Minä halusin Silmun.

Laitumella oli myös suomenhevostammat Leena ja Peili ja lämppäritamma Star. Niillä kaikilla oli varsat. Silmukin saisi myöhemmin kesällä varsan. Oli ihana päivä, sillä eilen oli alkanut kesäloma. Laitoin Silmulle riimun ja talutin sen tallille. Hain Silmun pakin ja vein sen harjauspuomille. Silmu nautti harjaamisesta ja roikotti alahuultaan.

Pekka talutti Selmu-Annin pihaan. Se oli rauhaton ja kiskoi Silmukkaan luo. Selmu oli kiimassa, ja se astutettaisiin M.S.Purkella, kun se tulisi raveista. Silmukas oli hieno ori, mutta molemmat olivat Silmun varsoja, joten Selmua ei voitu astuttaa sillä.

– Menen totuttamaan Donna Alicea riimuun, Pekka sanoi.

Pekka oli tallin omistaja, ja hän kasvatti ravihevosia. Donna Alice oli Starin varsa.

Silmukas seisoi tallissa rauhattomana ja kuopi lattiaa. Silmukas oli Silmun, jonka oikea nimi oli Tuulen Silmukka, ensimmäinen varsa. Halusin myös Silmukkaan, vaikka sitä en saisi. Silmukas oli harvinainen valkoinen suomenhevonen ja se oli jalostusori. Silmukas oli 7-vuotias ja melkein valkoinen, ei ihan, sillä siinä oli vielä vähän harmaata.

Kun olin harjannut Silmun, vein sen takaisin laitumelle ja lähdin kotiin.

Kotona äiti huusi:

– Milla, tule katsomaan, täällä on sun valokuva-albumi. Tuu kattomaan, sano heitetäänkö pois vai otetaanko mukaan.

Menin olohuoneeseen katsomaan. Äiti pakkasi tavaroita. Muuttaisimme jo kahden viikon päästä. Vain kaksi viikkoa aikaa olla Silmun kanssa.

Billy tuli kerjäämään Tomin kanssa rapsutuksia. Billy oli bordercollie ja Tom tavallinen maatiaiskissa. Billy ja Tom olivat parhaat ystävykset, ja ne olivat melkein aina yhdessä. Valokuva-albumi sisälsi kaikenlaisia kuvia. Sieltä löytyi yksi kuva Silmustakin.

– Tän albumin vois ottaa mukaa, sanoin katseltuani kuvia.

Menin omaan huoneeseeni lukemaan kirjaani loppuun. Olin pakannut kaikki tavarani laatikoihin, paitsi vaatteet, jotka tarvitsin. Sänkyni vieressä oli vielä kasa kirjoja, jotka olivat lainattu kirjastosta. Äkkiä soi puhelin. Menin alakertaan vastaamaan kotipuhelimeen. Pekka siellä soitti:

– Milla, Silmu ja Star ovat karanneet! Tule heti tänne, jos voit.

Lähdin heti tallille, vaikka oli alkanut sataa. Juoksin koko matkan ja tulin paikalle hengästyneenä.

– Mitä tapahtui? kysyin Pekalta kun hän tuli luokseni.

– Valtteri ajoi traktorilla ohi ja hevoset pelästyivät, Pekka vastasi.

– Saimme Peilin ja Leenan varsoineen metsän reunassa kiinni, mutta Silmu, Star ja Donna Alice kerkesivät kadota metsään, Pekka sanoi.

– Kuinka kauan siitä on? kysyin.

– Noin kymmenen minuuttia, Pekka vastasi.

– Hyvä, otetaan jokainen riimunnarut ja taskulamput ja lähdetään etsimään. Ne voivat joutua valtatielle! sanoin.

– Voisimme liikkua pareittain, Pekka ehdotti.

Paikalla oli meidän lisäksemme kuusi tallityöntekijää ja Pekan tytär Maria.

– Minä voin mennä Millan kanssa, Maria sanoi.

– Henna ja Petra, Valtteri ja Venla ja Tiina ja Matilda voivat olla parit. Minä jään tänne, että jos ne tulevat takasin, niin täällä on joku, Pekka sanoi.

Minulla oli oma taskulamppu, ja Maria kävi hakemassa riimunnarut ja taskulamput kaikille. Kuljimme aluksi valtatien suuntaan, mutta kuulin hirnuntaa Kähösen ukon mökiltä päin ja lähdimme sinne.

– Mitä jos Silmulle on tapahtunut jotain? sanoin.

– En usko, mutta jos se on siellä jyrkänteellä Kähösen ukon mökin takana, niin asiat voivat olla huonosti, minua vuoden vanhempi Maria sanoi.

– Kuuntele! sanoin.

– Koira haukkuu. Ehkä Kähösen Tipsu on löytänyt Silmun tai Starin, Maria innostui.

– Minusta se ajaa jotain takaa, sanoin huolissani.

– Älä, Maria sanoi.

– Tule! sanoin ja kiskaisin hänet mukaani.

Juoksimme Kähösen mökille ennätysajassa. Siellä Tipsu haukkui ja Kähösen ukolla oli kivääri.

– Nyt tuo koni tuli viimeisen kerran minun mailleni, ukko sanoi.

– Mitä te teette? Maria kysyi.

– Tuo koni syö kaikki kasvini, ukko valitti. Samassa soi Marian puhelin.

– Mitä? Okei. Selvä. Me tiedetään missä se on, Maria sanoi puhelimeen.

– Star ja Donna Alice on saatu kiinni valtatien varrelta, Maria sanoi.

– Eli Silmu on tuolla kielekkeellä, sanoin kauhistuneena.

– Kähönen, voisitteko olla osoittelematta sillä kiväärillä Silmua, me viedään se pois, Maria sanoi.

– No, viekään se sitten, mutta nopeasti, Kähönen sanoi ja laski kiväärin.

Menimme jyrkänteen reunalle ja katsoimme noin kaksi ja puoli metriä alapuolellamme olevalle kielekkeelle. Siellä Silmu seisoi hermostuneesti vapisten.

– Kähönen, onko sinulla köyttä, jota pitkin voisin laskeutua tuonne alas? kysyin ja vilkaisin ukkoa.

– On, mutta miten saat konin sieltä pois? ukko kysyi.

– Pienenä, kun jotkut pojat kysyivät, että pääsisinkö tuolta pois ilman köyttä, keksin, että tuolla alhaalla on kapea polku, joka johtaa toiselle polulle, jota pitkin pääsee ylös, sanoin ja osoitin alas.

Polku oli noin puoli metriä alapuolellamme, ja se oli kapea ja vaarallinen. Osasta rinnettä polku oli murtunut kokonaan, ja tasaista maata oli vasta 20 metriä alapuolellamme. Sitten osoitin toisella puolellamme olevaa polkua joka oli paremmassa kunnossa.

– Okei, Maria sanoi.

– Köysi on tässä, Kähönen sanoi.

Kipusin notkeasti alas, kuten olin koulun liikkatunneilla usein tehnyt.

– Maria, anna mulle sun paita, sanoin puolimatkassa alas kielekkeelle.

Maria antoi paitansa, ja minä jatkoin matkaa alas Silmun luo. Juttelin sille koko ajan, ja se lakkasi lopulta vapisemasta.

– Rauhassa nyt tyttö, ei ole mitään hätää, juttelin Silmulle.

Kietaisin paidan Silmun kaulaan, koska Silmu oli onnistunut saamaan riimun pois päästään. Laitoin narun kiinni paitaan ja pyysin Silmua seuraamaan. Se seurasi vastahakoisesti, oli vaikea saada polulle. Lopulta se hyppäsi polulle ja lähdimme hitaasti kävelemään alas. Pääsimme onnellisesti alas ja lähdimme toista polkua ylös. Silmu kompuroi vähän ja hetken luulin, että se tippuu alas, mutta viime hetkessä se löysi tasapainon.

– Hyvä tyttö, rauhassa nyt, sanoin sille.

Pääsimme ylös onnellisesti, ja ylhäällä kysyin Kähöseltä:

– Onko sulla mitään vilttiä?

– On, tuon sen heti, ukko sanoi.

Pian hän tuli kantaen paksua vilttiä. Levitin sen Silmun selkään.

– Palautamme tämän huomenna tai ylihuomenna, sanoin Kähöselle lähtiessämme taluttamaan Silmua tallille.

– Ei tarvitse tuoda takaisin, olen ajatellut päästä siitä eroon, en oikein tykkää siitä, ukko nauroi.

Kaikki olivat jo palanneet tallille taluttaessamme Silmun pihaan. Olin laittamassa Silmua karsinaan, kun isäni ajoi paikalle.

– Milla, meillä on sinulle yllätys, Pekka sanoi.

– Hihhih, Maria hihitti.

– Olen ostamassa lupaavaa nuorta ravurioria, mutta minulla ei ole sille karsinaa, kuten tiedät, Pekka sanoi.

– Niin? sanoin.

– Niin, niin saat Silmun omaksesi! Isäsi osti sen kuultuaan asiasta, Pekka sanoi nauraen.

– Jippii! hihkuin innosta.

– Selmu muuttaa Silmun Vanhaan karsinaan ja tämä ori pääsee Selmun vanhaan karsinaan, Pekka sanoi.

Hymyssä suin menin Silmun luo ja halasin sitä.

Kahden viikon kuluttua talutin Silmun uuden kotimme talliin. Se oli siisti ja puhdas ja karsinat olivat tilavat. Laitoin Silmun perällä olevaan varsomiskarsinaan.

– No niin, nyt meillä on aikaa aina, lupaan sen, sanoin Silmulle joka hörähti hyväksyvästi.

Laitoin sille heiniä ja menin sisälle.

Eräänä aamuna menin antamaan Silmulle aamukauroja, mutta se ei tullutkaan tervehtimään minua. Kurkistin karsinaan ja näin tähtipäisen orivarsan. Varsan varsakarva oli punertavaa ja varsalla oli lähes vaaleat jouhet, kuten emällään. Menin äkkiä sisälle.

– Äiti, isä, Silmu on varsonut! huusin.

– Mitä nyt? isä sanoi keittiöstä.

– Silmu on varsonut! sanoin.

Isä tuli aamutakissa kanssani talliin.

– No johan on! hän sanoi.

Menin varovasti karsinaan.

– Minkä annat sille nimeksi? isä kysyi.

Minulla oli vastaus valmiina:

– Silmun Tähti!

Avainsanat: ,