Uusi jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, luku 1

Villivarsan blogissa alkaa uusi jatkokertomus! Sarjan ensimmäisessä osassa pääsemme mukaan Metsänperän tallin jännittäviin tapahtumiin.

Juuri sinä voit olla ratkaisemassa, millainen arvoitus kätkeytyy salaperäisen hevosen tarinaan. Ehdota, miten tarina jatkuu! Voit laittaa ehdotuksesi Villivarsan Facebook-sivuille tai sähköpostitse osoitteeseen maija.kajanto@otavamedia.fi.

Myrskyjä ja kipinöitä

Kun Ittin, Tuulin ja Hillan tallille tulee uusi hevonen, tytöt vaistoavat alusta saakka, että kaikki ei ole ihan kunnossa. Mitä ihmettä kätkeytyy salaperäisen omistajan ja hermostuneen tallitytön taakse? Ja miksi uusi hevonen käyttäytyy niin rajusti?

– Ja seuraavassa diakuvassa näette kartan, josta voitte seurata Napoleonin joukkojen etenemistä vuosina 1803-1815. Kuten kuvasta huomaatte…

Historianopettajan yksitoikkoinen ääni surisi korvissa kuin ampiaisen pöristely. Itti haukotteli niin leveästi, että leuat olivat mennä sijoiltaan ja vilkaisi nopeasti kelloaan. Vielä varttitunti ja sitten pääsisi lähtemään koulusta tallille. Itti vaihtoi hermostuneesti asentoa. Tänään olisi vuorossa estetunti ja hän oli odottanut sitä koko viikon. Miksi kello ei voinut liikkua pikkuisen nopeammin?

Viereisessä pulpetissa Tuuli virnisti Itille osaaottavasti ja alkoi liioitellut hitaasti sukia ruskeita puolipitkiä hiuksiaan ponihännälle. Itti ja Tuuli olivat ratsastaneet samalla tallilla jo monta vuotta ja Tuuli tiesi täsmälleen, mitä ystävätär ajatteli.

– Ja tässä kuvassa näette Napoleonin palominonsa selässä matkalla eturintamalle. Tuohon aikaan sotilaat ratsastivat usein….

– Ei tuo ole mikään palomino, se on raudikko, Itiltä lipsahti.

Koko luokka kääntyi katsomaan Ittiin päin. Tämä tunsi punastuvansa mutta alkoi kiireen vilkkaa selittää.

– Ei kun ihan oikeasti, tuo on raudikko. Siis tuo hevonen. Ei Napoleon.

Koko luokka rämähti nauramaan ja Itti punastui yhä pahemmin, mutta alkoi sitten itsekin nauraa. Jopa opettaja hymyili, vaikkakin hieman vinosti.

– Hauska huomata, että seuraat sittenkin opetusta, Ida-Stina. Mitenkäs täällä muut heppaihmiset, Tuuli ja Hilla, voimmeko olla yksimielisiä siitä, että kuvassa on raudikko?

Hilla, pienikokoinen, vaalea ja hieman ujo tyttö nyökkäsi takapenkistä innokkaasti ja myös Tuuli nyökytti päätään.

– Juu, kyllä se on raudikko.

– Hyvä juttu. Ja nyt kun olemme selvittäneet sen asian, joka selvästi teidän mielestänne oli tämän päivän olennaista antia, niin ehkä lopetamme tunnin tähän. Läksyksi saatte lukea Napoleonin sotaretkistä sivut 19-24. Ja oletan, että erityisesti te kolme osaatte sitten homman kuin vettä vaan tiistaina, vai mitä? Tunti on päättynyt, voitte mennä.

Hihkuen ja kolistellen oppilaat kokosivat tavaransa ja valuivat kiireen vilkkaa ulos luokasta. Itti, Hilla ja Tuuli kokoontuivat oven ulkopuolella, kiipesivät pyörien selkään ja lähtivät polkemaan kohti Metsänperän tallia.

– Hitsi, tuo oli noloa, Itti muisteli vielä tuntia.

– Höpöhöpö, Tuuli vastasi iloisesti. – Pipu saisi olla kiitollinen, että edes joku jaksaa keskittyä historian tunneilla. Sitä paitsi sinä olit ihan oikeassa.

– Joo, tuo vain piristi tuntia, oikeasti, Hilla vakuutti ja vaihtoi pienemmälle vaihteelle heidän tullessaan ylämäkeen.

– Täytyy varmaan silti opetella niitä Napoleonin sotaretkiä ennen seuraavaa tuntia, Itti pohti. -Ja minä en millään ehtisi.

– Kuulitteko te muuten, että Metsänperälle tulee tänään uusi hevonen, Hilla kysyi rauhalliseen tyyliinsä.

Tuuli ja Itti vilkaisivat yllättyneenä ystäväänsä.

– Ihan totta? En minä ole ainakaan mitään kuullut, Itti totesi.

– Kuulin kuinka Leena ja yksi toinen tallin opettajista puhuivat siitä. Kun Vinski vaihtoi viime viikolla uuteen talliin, jäi tallipaikka tyhjäksi. Sen on vuokrannut kuulemma joku lämminverisen omistaja.

– Kiva! Hauska saada uutta verta talliin. Vaikka minulla onkin Vinskiä ikävä, Itti totesi hieman huokaisten. Vinski oli ollut hänen hoitohevosensa ja sen myynti oli tuntunut Itistä todella pahalta.

– Se uusi lämminverinen ei kuitenkaan varmaan ole tuntiheppa. Eli tuskin tämä meihin vaikuttaa mitenkään, Tuuli totesi.

Mutta siinä asiassa Tuuli oli väärässä.

Tytöt saapuivat tallin pihalle pyörillään juuri oikeaan aikaan: uusi hevonen laskeutui juuri kuljetusvaunun siltaa pitkin.

Tytöt huoahtivat ihastuksesta. Hevonen oli todella kaunis. Kiiltävä karva oli yön musta, turvassa erottui selvärajainen valkoinen piirto, käynti oli sulavaa ja kaunista. Mutta hevonen vaikutti hermostuneelta, melkein vauhkolta. Tytöt pysyttelivät vaistomaisesti hieman kauempana, kun vanhempi mies talutti tottunein ottein hevosen alas sillalta ja teki sen kanssa pienen kierroksen pihalla.

Hieman syrjemmällä kuljetuskopin vieressä seisoskeli nuori vaalea tyttö, joka vilkuili hermostuneen näköisesti ympärilleen. Itti vilkaisi tyttöön ja koetti hymyillä ystävällisesti, mutta tämä käänsi nopeasti päänsä pois.

– No niin, Sotte, ihan rauhassa vain. Ihan rauhassa, mies jutteli hevoselle.

– Onko sen nimi Sotte, kysyi Tuuli viereensä ilmestyneeltä Hannalta, joka oli vanhempia tallityttöjä.

– Ilmeisesti koko nimi on Stormy Sparks, eli myrskyn kipinä, tai jotain sinne päin, Hanna vastasi huolettomasti. – Komea ori.

– Se on ihan kuin siitä Musta ori-kirjasta, Hilla sanoi haaveellisesti.

– Voi kun olisi kiva joskus…Tuuli aloitti.

Pitemmälle hän ei ehtinyt, kun äkkiä monta asiaa tapahtui yhtä aikaa. Läheisellä tiellä ajava rekka tuuttasi torvellaan, kova ääni sai ihmisetkin pihalla hätkähtämään ja ori hypähti pystyyn. Se nousi takajaloilleen ja hirnui raivokkaasti.

– Sotte, rauhassa. Iisisti! Ei ole hätää! Sottea taluttanut mies piteli riimusta kaksin käsin yrittäen rauhoittaa eläintä.

Sotte riehui vauhkona. Leena, joka oli seisonut pihalla vastaanottamassa, käveli rauhallisin askelin eläintä kohti yrittäen auttaa sen rauhoittamisessa. Itti, Tuuli ja Hilla perääntyivät muutaman askelen. Itti tuli vilkaisseeksi kuljetuskopin vieressä seisovaa tyttöä ja hätkähti. Tämä oli kasvoiltaan valkoinen kuin lakana, nojautui kuljetuskopin seinään ja huohotti. Näytti kuin hän pyörtyisi kohta.

Kun Sotte alkoi hieman rauhoittua omistajan ja Leenan pidellessä sitä kahdelta puolen, Itti riensi vaalean tytön luo.

– Oletko sinä kunnossa? Hei, ei mitään hätää! Se vain säikähti rekan tuuttausta.

Vaalea tyttö katsoi Ittiin mutta näytti, ettei hän saanut sanaa suustaan. Tytön silmät olivat kyynelissä, hän veti henkeä ja yritti änkyttäen saada jotakin sanotuksi.

– Isabella! Tule tänne!

Sottea pitelevän miehen käskevä ääni kajahti vihaisena tallipihalla. Vaalea tyttö nielaisi, katsahti anteeksipyytävästi Ittiin ja lähti pää painuksissa miestä kohti.

– Ota Sotte, saat viedä sen pilttuuseen. Juttele ja anna sille pari porkkanaa.

Isabella nyökkäsi katsomatta miestä silmiin, otti vähän tärisevin käsin otteen hevosen riimusta ja lähti viemään sitä tallia kohti. Leena oli katsonut miestä hieman kummissaan, nyt hän vilkaisi Hannaan.

– Käyhän näyttämässä Isabellalle Sotten pilttuu, Hanna. Ja Itti, Tuuli ja Hilla, te voitte hakea satulat. Itti, sinä ratsastat tänään Mirabellalla.

Tytöt lähtivät, mutta Itti ehti vielä kuulla ovelta Leenan sanovan miehelle kohteliaasti:

– Onko Isabella tallityttösi vai…?

-Tyttäreni, mies vastasi lyhyesti.

Tyttäresi? Ja sinä puhut hänelle kuin koiralle? Itti rypisti otsaansa. Hän ei pitänyt tästä, ei lainkaan.

Teksti: Maija Kajanto

 

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2013/08/uusi-jatkokertomus-myrskyja-ja-kipinoita-luku-1/#wa" title="Uusi jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, luku 1"]

Avainsanat: