Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, luku 2

Villivarsan blogissa on meneillään jatkokertomus! Sarjan ensimmäisen osan voit käydä lukemassa täältä.

Toisessa luvussa tytöt pääsevät estetunnille, mutta salaisuuksien vyyhti tallin uuden hevosen ympärillä tuntuu tiivistyvän entisestään…

Juuri sinä voit olla ratkaisemassa, millainen arvoitus kätkeytyy salaperäisen hevosen tarinaan! Ehdota, miten tarina jatkuu! Voit laittaa ehdotuksesi Villivarsan Facebook-sivuille tai sähköpostitse osoitteeseen maija.kajanto@otavamedia.fi

Luku 2

Estetunti sai tytöt hetkeksi unohtamaan salaperäisen tulokkaan ja pelästyneen hoitajan. Leenan tunnit olivat aina tiukkoja eikä tämänpäiväinen ollut mikään poikkeus. He lämmittelivät hevoset, treenasivat apuja ja ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen päästiin hyppäämään.

– Itti, ohjat tiukemmalle. Ja käytä noita pitkiä jalkojasi, älä löysäile. Sinun pitää ajaa Mirabella esteelle eikä odottaa, että se tekee työn. Hilla, sama juttu, vähän tiukkuutta siihen touhuun. Tuuli, parempi ryhti nyt, ristiselkä suoraksi. Ja kevennettyä ravia, koko porukka.

Kun Mirabella leiskautti ensimmäisen esteen yli keinuhevosmaisella tyylillään, Itti huomasi vasten tahtoaankin hymyilevänsä. Hän oli rakastanut ratsastusretkiä Vinskin kanssa, mutta ehkä Leena oli ollut oikeassa yrittäessään lohduttaa häntä myynnin jälkeen: joskus saattoi tosiaan olla hyväksi vaihtaa kumppania ja kokeilla eri hevosten kanssa toimimista, siinä kehittyivät omat kyvyt vähän eri tavalla.

Tunti loppui aivan liian pian. Leena nyökkäsi tyytyväisenä kaviouran keskeltä.

– Ihan hyvää työtä, tytöt. Ylihuomenna voidaan kokeilla korottaa esteitä hiukan. Jos haluatte, voitte ratsastaa käyntiä lehmuskujan päähän ja takaisin niin hevosilla hieman hiki kuivuu. Sitten satulat pois ja normaalit tallihommat. Hop hop!

Tytöt käänsivät hyvillä mielin hevoset lehmuskujalle ja antoivat niiden askeltaa pitkin ohjin ja rauhallista tahtia.

– Leena oli tiukalla tuulella tänään. Mutta hyvä niin, Hilla totesi.

– Näinpä. Ja hän kyllä käsitteli aika mestarillisesti sitä uutta oria, Tuuli sanoi vähän kateellisena. – Hitsi kun joskus oppisi tuon taidon.

– Siinä hevosessa on jotain mätää, Itti sanoi huultaan purren. – Tai oikeastaan sen omistajissa. Minä en ymmärrä, miksi se blondi tyttö oli niin hirveän hermona.

– Voihan sitä jännittää uudelle tallille tulemista, Hilla ehdotti.

– Joo, voi jännittää. Mutta hän näytti siltä, että pelkää kuollakseen, Itti sanoi taputellen samalla Mirabellan kaulaa.

– Aika pelokkaalta hän minustakin vaikutti, Tuuli myönsi. – Mistähän he ovat tulleet tänne?

– Kysytään Leenalta, Hilla ehdotti. – Ja nyt, arvon daamit, suunnataanpa takaisin tallille. Nämä heposet ansaitsevat iltaleponsa.

Kun tallityöt alkoivat olla paketissa, karsinat siivottu ja hevoset ruokittu, Itti kurkisti tallin toimistohuoneeseen. Leena istui tallilaatikolla ja tarkasteli huomisen päivän listoja.

– Hommat hoidettu, onko jotain jossa voi auttaa, Itti kysyi.

Leena vilkaisi ylöspäin ja hymyili.

– Ei varmaan tällä päivälle, kiitos vaan! Lähtekää nyt jo kotiin tekemään läksyjä tekin ettette jää kaikesta jälkeen!

– Ei niiden kanssa nyt niin kiirettä ole, Itti vakuutti. – Minä oikeastaan halusin kysyä tuosta uudesta hevosesta.

– Mitä siitä?

– Niin kuin ketä ne omistajat oikein olivat? Ja mistä se oikein tuli tänne?

Hämmästyksekseen Itti huomasi, että Leenan kasvoille tuli sulkeutunut ilme. Yleensä hän jutteli ihan iloisesti uusien hevosten menemiset, tulemiset ja sukupuut, mutta nyt Itti näki saman tien, ettei tulisi saamaan täältä tietoja.

– En tiedä heistä itsekään paljoa, Leena vastasi vältellen. – He ja hevonen ovat asuneet ulkomailla pitkään ja sen jälkeen ilmeisesti Espoossa. Mutta nyt he ovat täällä jäädäkseen. Enempää en tiedä, mutta toivotetaan heidät tervetulleiksi.

– Tietysti, joo. Se hevonen vaan oli vähän…raisun oloinen?

Leena vaikutti siltä kuin ei olisi kuullut kysyvää sävyä Ittin äänessä. Hän oli siirtänyt katseensa nopeasti takaisin tuntilistoihin.

– Jotkut eivät vaan tykkää kovista äänistä. Jos siinä oli kaikki, niin nähdään huomenna. Minun täytyy tehdä vielä vähän paperihommia.

Itti sanoi hein ja perääntyi ovelta. Tuuli ja Hilla näyttivät jo odottelevan fillareiden luona, mutta Itti pujahti vaivihkaa tallin perälle. Viimeisessä pilttuussa seisoi uusi ori, lähellä seinää. Itti siirtyi ovelle ja pujotti kätensä karsinan kaltereiden raosta.

– Heippa, Sotte! Ylihuomenna nähdään.

Hevonen liikahti ja päristeli sieraimiaan. Äkkiä Itti näki sen korvien painuvan luimuun, se hirnahti ja steppasi paikoillaan, kuopi hermostuneen oloisesti maata.

– Ihan rauhassa, poika. En minä tee mitään!

Mutta Sotten käytös muuttui yhä stressaantuneemmaksi, se hirnui ja heilautteli päätään, perääntyi takaseinää vasten. Juttelu ei tuntunut auttavan ja lopulta Itti perääntyi ovelta. Käytävän päässä hän kuunteli hetken, mutta pilttuussa oli nyt yhtä hiljaista kuin muissakin pilttuissa. Itti rypisti otsaansa mutta pinkaisi sitten ulos missä Hilla ja Tuuli alkoivat käydä kärsimättömiksi.

Hetken kuluttua tytöt viilettivät alas tallin mäkeä ja Itti selitti toisille näkemänsä ja kuulemansa.

– Omituista. Tuollainen salailu ei ole yhtään Leenan tyylistä, Hilla totesi otsaansa rypistäen.

– Ja jotenkin koko jutussa ei ole järkeä. Jos hevonen on noin arvaamaton että se hermostuu, kun joku tulee pilttuun ovelle, niin onko sen paikka oikeasti ratsastuskoulussa, Tuuli lisäsi järkevään tyyliinsä.

– Niinpä. Minusta tuntuu, että tätä asiaa pitäisi tutkia vähän pidemmälle, mutta nyt ei kyllä taida enää tälle illalle ehtiä mitään. Tulkaa meille huomenna koulun jälkeen ja koetetaan keksiä, mistä tässä on kyse, Itti ehdotti.

– Sopii, Hilla sanoi heti.

– Käy, mutta minun on käytävä siinä välissä kotona. Äidin mielestä koko perheen pitää syödä yhdessä edes niin päivinä kun minä en ole tallilla ja pikkuveli futistreeneissä, Tuuli vastasi, pyörittäen samalla silmiään kuin osoittaakseen, mitä mieltä oli äidin säännöistä.

– Minun täytyy käydä koulun jälkeen kaupungilla, äiti sanoi että käydään katsomassa minulle syystakkia, hän menee siitä iltavuoroon, Itti vastasi. – Mutta jos tulette meille ennen kuin ehdin kotiin, niin eiköhän noista huligaaneista joku ole kotosalla, ne päästävät teidät sisään.

Itti oli isommasta perheestä kuin Tuuli ja Hilla, hänellä oli yhteensä kolme veljeä. Tytön vanhemmat olivat molemmat hoitoalalla ja tekivät epäsäännöllisiä työvuoroja, eli tytön kotona oli aika usein paikalla vain toinen vanhemmista tai lapset keskenään. Hillan ja Tuulin mielestä järjestely oli erinomainen; Itin luona saatiin yleensä olla aika rauhassa.

– Huomiseen sitten! Älkää nähkö painajaisia siitä orista, Itti heilautti kättään ystävilleen, kun he erosivat kadunkulmassa.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2013/09/jatkokertomus-myrskyja-ja-kipinoita-luku-2/#wa" title="Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, luku 2"]

Avainsanat: