Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, luku 3

Villivarsan blogissa on meneillään jatkokertomus! Sarjan ensimmäiset osat voit käydä lukemassa täältä ja täältä.

Kolmannessa luvussa tytöt pohtivat, miksi tallin uusi ori käyttäytyy kuten käyttäytyy. Arvoitus alkaa vähitellen selkiintyä – vai alkaako? Ittiä ihmetyttää myös Hillan omituinen käytös Itin veljen seurassa…

Juuri sinä voit olla ratkaisemassa, millainen arvoitus kätkeytyy salaperäisen hevosen tarinaan! Ehdota, miten tarina jatkuu! Voit laittaa ehdotuksesi Villivarsan Facebook-sivuille tai sähköpostitse osoitteeseen maija.kajanto@otavamedia.fi

Luku 3

Kun Itti seuraavana päivänä saapui kotiin koulun ja ostoksilla käynnin jälkeen, hän löysi Hillan keittiöstä odottamasta. Pöydän toisella puolen istui Itin isoveli Ilmari ja itin hämmästykseksi molemmilla näytti olevan mukavaa. Hillan posket olivat punaiset ja Ilmari istui eteenpäin kumartuneena selittämässä jotakin, mikä ei sanonut Itille ensi hätään yhtikäs mitään.

– Siis mun mielestä macin ja pc:n olennaisin ero on kyllä siinä, että macilla kaikki tapahtuu työpöydän kautta. Jotenkin se tekee tallennuksista ja kansioiden hallinnoinnista helpompaa.
– Niin, mutta mua ärsyttää se, että macit on jotenkin saaneet niin hallitsevan aseman ja niitä pidetään jonain ylimaallisen hienona. Kun on niissä kuitenkin se, että… Ai, moi Itti!

Hillan lause katkesi kesken hänen huomatessaan ystävänsä ovensuussa. Itti nosti toista kulmakarvaansa katsellen asetelmaa keittiössä.

– Ilmari, voisitko sä ystävällisesti olla ikävystyttämättä mun ystäviä kuoliaaksi, Itti kysyi vähän ivallisesti.

-En mä, kun Ilmari piti mulle vaan seuraa. Ja kyllähän sä tiedät, että mä olen kiinnostunut. Siis tietokoneista. Siis niin kuin ohjelmista ja graafisista jutuista, Hilla änkkäsi ja punastui.

– Joo, kyllä mä tiedän, että sulla on pimeä puoli tietokonenörttinä. Mutta Ilmaria ei kannata päästää ääneen, se ei lopeta koskaan kun on kerran päässyt vauhtiin, Itti virnisti veljelleen.

Ilmari nousi pöydän äärestä vähän vaivautuneen oloisena.

– Sisko pieni, sitten kun joskus sulle valkenee, että elämää voi olla tallinhajun ulkopuolella, niin palataan asiaan. Moikka, Hilla! Mä voin laittaa sulle sähköpostiin sen artikkelin josta puhuin.

– Joo, se ois kiva, Hilla vastasi.

Ilmarin poistuttua Itti tarkasteli ystäväänsä pää kallellaan.

– Onko meillä kuuma täällä keittiössä vai miksi sä helotat?

Hilla punastui entistä pahemmin.

– Ei kai tässä mitään.

– No hyvä. Ilmari voi olla vähän rasittava, sille pitää sanoa kun se innostuu, Itti tokaisi huolettomasti, otti jääkaapista nipun banaaneja ja viittasi Hillan mukaansa omaan huoneeseensa.

– Ei se ole rasittava. Musta olisi kiva kun olis tuollainen veli, Hilla uskaltautui sanomaan.

– Mä voin kyllä myydä sen sulle. Ja noi pari pienempää saat kaupanpäällisiksi, totesi Itti heittäytyen oman huoneensa sängylle. Hilla istuutui Itin kirjoituspöydän ääreen, mutta vilkaisi vielä ovelle.

– Te olette oikeastaan aika samanlaisia Ilmarin kanssa, Hilla totesi.

– Mekö? Älä nyt hullujas puhu! Tai tummia ollaan molemmat mutta siinä kai se.

– Olette te saman näköisiäkin, mutta enemmän mä tarkoitin, että te molemmat olette aika sanavalmiita. Ja kun innostutte, niin ihan samanlaisia siinäkin. Ilmarilla ne vaan on tietokoneet ja sulla hevoset.

Itti tuhahti ja ojenteli pitkiä sääriään sängyllä. Hän ja veljet olivat kyllä kaikki kuin samasta muotista, kaikilla mustat hiukset ja vihreät silmät. Itti ja Ilmari olivat lisäksi pitkiä, Itti hyvin solakka ja pitkäsäärinen, Ilmari taas harteikas. Kyllä heidät sisaruksiksi tunnisti, myös koulussa, ja Hilla tiesi sen. Ilmarilla ja Itillä oli käeroa oli vain pari vuotta.

– Tuleeko Tuuli, Hilla kysyi yrittäen vaihtaa aihetta.

– Joo, kai se kohta. Mutta mä kerron nyt sulle ensin kun en enää malta odottaa. Mä googletin eilen netistä tuota hevosta ja löysin tämän.

Itti ojentautui kaivamaan yöpöytänsä kirjakasasta paperin ja ojensi sen Hillalle. Tämän silmät revähtivät auki.

– Niinpä, eikö selitäkin aika lailla, Itti kysyi tyytyväisenä omaan salapoliisin työskentelyynsä.

Ovi kolahti.

– Moi, sori, mä olen myöhässä, Tuuli heitti reppunsa lattialle ja rojahti istumaan Itin nojatuoliin. – Mitäs tänne?

Hilla ojensi paperin mitään sanomatta Tuulille. Tämä luki otsikon ja nosti kulmakarvojaan.

– Onko tämä Sotte? Oikeasti?

– No, ainakin nimi ja ikä täsmää. Ja katso sitä perhekuvaa, Itti vastasi. – Tämä vähän selittää asioita, vai kuinka?

Tuuli asetti paperin lattialle ja kaikki kolme tuijottivat sitä miettiväisesti. Se oli lehtileike, jonka Itti oli printannut netistä. Ylimpänä oli otsikko ”Omistaja ja hevonen vakavassa onnettomuudessa. Vain hevonen selviytyi.”

– Miltä vuodelta tämä on, Hilla kysyi.
– Kolmen vuoden takaa, Itti vastasi. – Kun katsotte sitä kääntöpuolen kuvaa, niin näettekö tuttuja?

Jutun päävalokuvassa oli Sotte. Hevonen makasi asvaltilla ja sen ympärillä hääri lääkintähenkilökuntaa. Takana näkyi ambulanssi.

Sivun alalaidassa oli toinen kuva, perhepotretti. Mies, nainen ja tyttö. Hilla kiinnitti ensimmäisenä huomionsa tytön pitkään, kullanvaaleaan tukkaan.

– Onko tuo Isabella?

– On. Muutaman vuoden nuorempana.

– Ja hänen äitinsäkö…?

– Äiti kuoli tuossa onnettomuudessa, Itti vastasi hiljaa. – Luin muutaman muunkin artikkelin, siitä oli aika kovaa hässäkkää silloin. He asuivat jossain Itä-Suomessa. Äiti oli ilmeisesti lähtenyt ratsastusretkelle kuten kai lähes joka päivä, ja jossain metsätiellä oli tullut tukkirekka vastaan. Hevonen oli selvinnyt ruhjeilla, mutta ratsastaja oli pudonnut rekan renkaan eteen ja jäänyt alle. Se oli sekunneissa ohi.

– Entäs Sotte?

– Siitä ei hirveästi ollut tietoja. Mutta näköjään se on ihan kunnossa, eihän sen käynnistä näkynyt ainakaan mitään.

– Mitenhän pahasti Sotte traumatisoitui tuossa onnettomuudessa, Tuuli mietti ääneen.

– Miten ihmeessä ne on päättäneet pitää sen, sitä minä ihmettelen, Hilla pohti kietoen käsivarret polviensa ympärille. – Ei kukaan voi olla niin kylmänviileä, ettei tuntisi jotain antipatioita hevosta kohtaan, jos perheestä on kuollut äiti.

– No tuota, tuosta puheen ollen, minäkin tein vähän taustatutkimusta, Tuuli sanoi kangerrellen ja kaivoi koulurepustaan muovitaskullisen papereita. – Minä en oikein tiedä, mitä näistä pitäisi ajatella. Mitä te olette mieltä?

 

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2013/09/jatkokertomus-myrskyja-ja-kipinoita-luku-3/#wa" title="Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, luku 3"]

Avainsanat: