Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, osa 5

Villivarsan blogissa on meneillään jatkokertomus! Sarjan edellisen osan voit käydä lukemassa täältä.

Viidennessä luvussa Itti saa tilaisuuden jutella uuden hevosen hoitajan Isabellan kanssa. Mutta miksi Isabella edelleen käyttäytyy niin omituisesti?

Juuri sinä voit olla ratkaisemassa, millainen arvoitus kätkeytyy salaperäisen hevosen tarinaan! Ehdota, miten tarina jatkuu! Voit laittaa ehdotuksesi Villivarsan Facebook-sivuille tai sähköpostitse osoitteeseen maija.kajanto@otavamedia.fi

Luku 5

Tilaisuus jutella Isabellan kanssa tuli aikaisemmin kuin Itti oli ajatellut. Tytöillä oli seuraavana päivänä iltapäivällä liikuntatunti läheisellä urheilukentällä. Odotellessaan omaa korkeushyppyvuoroaan Itti huomasi tutun näköisen vaalean hahmon istuvan kentän katsomon penkillä. Vaivihkaa ja opettajaan vilkuillen Itti vetäytyi syrjemmäksi ja meni katsomoa kohti.

– Isabella, moi!

Tyttö vilkaisi ylöspäin yllättyneenä mutta hymyili sitten.

– Ai moi! Me tavattiin tallilla, eikö niin?

– Joo, Itti sanoi istahtaen alas. – Onko sun luokalla myöskin tänään liikuntatunnit täällä?

– Joo, juostiin juuri cooper-testi. Muut jo meni vaihtaan vaatteita mutta mä…. ajattelin että odotan hetken.

Itti vilkaisi uteliaana Isabellaa. Sitten hänen sydämensä jysähti. Eikö tämä halunnut vaihtaa vaatteita muiden kanssa koska pelkäsi, että joku näkisi jotakin? Mustelmia tai lyöntijälkiä? Eiliset puheet hevosen kaltoinkohtelusta ja Isabellan pelokkaasta olemuksesta tulivat mieleen. Mutta ei sitä voinut kysyä.

– Mun pitikin jutella sun kanssa tänään tallilla, Itti jatkoi kevyeen seurustelusävyyn. – Mä olisin halunnut rapsutella Sottea tuossa yksi päivä, mutta se ei tullut lähellekään ja oli aika pelokkaan oloinen.

– Niin, Isabella sanoi vaisusti, maahan tuijottaen.

– Onko se vaan arka vai teinkö mä jotain väärin? Sillä mä vain.

– Et sä tehnyt ainakaan mitään väärää, Isabella sanoi nopeasti, työntäen kultaisen tukan otsaltaan ja katsoen Ittiä. – Sotte on vain…vaikea. Mä en tiedä, joskus musta tuntuu että mä en… Mä en haluaisi…

– Ida-Stiina!

Itti kirosi mielessään. Totta kai juuri nyt kun hän oli pääsemässä jonnekin, liikunnanopettaja tuli huhuilemaan häntä.

– Mä tulen ihan justiinsa, Itti yritti saada ääneensä kaikkein vakuuttavimman ”olen luotettava pikku oppilas”-sävyn.

– Ei kun heti nyt!

Itti huokaisi, nousi ja koetti hymyillä Isabellalle mahdollisimman luontevasti.

– Nähdäänkö me tänään tallilla?

– Joo, nähdään, Isabella vastasi vaisusti ja taas maahan tuijottaen.

– Sitä mä vielä, Itti lisäsi nopeasti, vilkaisten liikunnanopettajaansa. – Millä tallilla Sotte oli ennen kuin te tulitte tänne? Mä vaan mietin, että onko tämä paljon hälyisämpi talli kuin mihin se on tottunut?
Kas, tuohan oli hyvin keksitty, Itti ihmetteli samalla itsekseen omaa kommenttiaan. Minähän sain sen kuulostamaan melko luontevalta!

Isabella mainitsi tallin nimen.

– Se oli Olarissa, Espoossa. Mutta ei se siitä hälystä johdu. Sotte on vaan Sotte.

Itti nyökkäsi, heilautti kättään ja lähti kiireen vilkkaa pinttelemään kentän nurkkaan, jossa häntä odotettiin pituushyppyjonoon. Vilkaistessaan taaksepäin hän näki Isabellan istuvan penkillä pää käsiin painettuna, hartiat lysyssä.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2013/09/jatkokertomus-myrskyja-ja-kipinoita-osa-5/#wa" title="Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, osa 5"]

Avainsanat: