Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, osa 8

Villivarsan blogissa on meneillään jatkokertomus! Käy kertaamassa edellisen luvun tapahtumat, täältä löytyy luku 7!

Luku 8

Itti saapui tallille huohottaen pyörämatkan jäljiltä, hätinä puoli tuntia sen jälkeen kun Leenan puhelinsoitto oli tullut. Pihalla olivat Leena, Hanna ja muutamia vanhempia ja pidempään ratsastaneita tallityttöjä. Itti kiitti onneaan, että heillä oli ollut tarkoitus tulla tänään tallille Hillan ja Tuulin kanssa suoraan koulusta, eli ratsastusvaatteet olivat olleet mukana.

– Mitä on tapahtunut, Itti kysyi Leenalta yrittäen saada hengitystään tasaantumaan.

– Ei mitään sellaista, minkä takia sinun olisi pitänyt lintsata koulusta, Leena vastasi yrittäen hymyillä. Se jäi yritykseksi. Ratsastuksenopettajan kasvot näyttivät väsyneiltä ja huolestuneilta. Itti nielaisi ajatellessaan, miten kova paikka tämä Leenalle varmasti oli.

– Mitä tapahtui, milloin te huomasitte, Itti kysyi.

– Aamulla eli muutama tunti sitten. Illalla kaikki oli vielä kunnossa. Aamulla tulin antamaan hevosille kauroja ja Sotten karsinan ovi oli raollaan ja hevonen oli poissa.

– Onko Isabella täällä? Tai hänen isänsä?

– Eivät. En saanut Isabellaa kiinni, hänen isänsä on jossain työmatkalla. Mutta vaihda vaatteet ja tule sitten ulos, saat ratsastaa Marrulla. Ajattelin, että hajaannutaan eri suuntiin ja koetetaan kartoittaa varsinkin metsää mahdollisimman iso kappale. Laitoin myös facebookiin ilmoituksen ja soittelin lähialueen kauppoihin, kehotin ottamaan minuun yhteyttä jos joku näkee tai kuulee jotakin.

Itti riensi sisälle, vaihtoi kiireen vilkkaa tallivaatteet päälle, tyhjensi koulureppunsa ja sulloi reppuun ylimääräisen riimun sekä muutamia porkkanoita satulahuoneesta ja palasi sitten pihalle. Suurin osa etsijöistä oli jo lähtenyt. Itti oli kiitollinen päästessään Marrun selkään. Jos Sotte oli lähtenyt itsekseen jonnekin, se saattaisi reagoida toisten hevosten ääniin.

– Sinä voisit ratsastaa metsään ja laavulle, sinne osaat reitin hyvin ja Sotte on saattanut seurailla eilisiä jälkiä sinne, Leena sanoi Itille evästykseksi. – Pidä puhelin päällä, soitan heti jos kuulen jotakin. Ja sinä samoin, soittele jos saat mitään vihjettä Sottesta.

– Selvä juttu. Palataan. Ja oikeasti, Leena, kyllä se löytyy!

Leena ei sanonut mitään, kääntyi vain menemään tallia kohden. Itti tunsi ahdistuksen kurkussaan. Metsänperän tallin lähellä oli parikin isoa valtatietä ja metsätiet laavun takana jatkuivat jopa kymmeniä kilometrejä. Välissä oli pieniä peltoalueita ja taloja siellä täällä, mutta jos Sotte oli lähtenyt metsiä pitkin, se voisi kadota oikeasti jäljettömiin kenenkään näkemättä. Ja jos se taas oli osunut autotielle… Parempi olla ajattelematta sitä. Itti käänsi Marrun metsän ja laavulla vievän tien suuntaan, nosti ravin ja lähti kevyttä ravia eteenpäin, kohti laavua.

Laavupaikalla oli hiljaista ja autiota, Sottesta ei näkynyt jälkeäkään. Itti kuunteli hetken, viheltelikin, mutta kun mitään ei kuulunut, hän ohjasi Marrun laavun takaa lähtevälle polulle. Nyt piti olla tarkkana ettei itse eksyisi, sillä täälläpäin metsätiet kiemurtelivat edestakaisin ja laittoivat pään pyörälle. Marru kulki tasaista käyntiä eikä tuntunut lainkaan ihmettelevän tätä yllättävää ratsastusretkeä.

Puoli tuntia myöhemmin Itti ohjasi hevosen niityn laitaan. Täällä oli aikanaan ollut jonkinlainen karjalaidun, vanha heinälatokin nökötti aukion kauimmaisessa laidassa. Nyt laitumella kasvoi nuoria koivuja ja siellä täällä vattupuskia, mutta edelleen paikka oli aukeamman oloinen kuin muualla metsässä. Itti pysäytti Marrun ja jäi kuuntelemaan. Kuuluiko jotain? Aivan kuin hevonen olisi hörähtänyt.

Marru hirnahti äkkiä ja liikahteli vähän. Ja sitten koivujen keskeltä kuului vastaus. Itti heilautti itsensä alas Marrun selästä, pujotti sen ohjakset pään yli ja kietaisi ohjat löyhästi lähimmän koivuntaimen ympärille. Marru olisi kyllä päässyt lähtemään jos lähtisi vetämään, mutta hevonen kumartui saman tien hamuilemaan heinää ojan penkalta. Itti sen sijaan hiipi lähemmäs niityn laitaa ja odotti. Oli aivan hiljaista. Sitten koivujen takaa liikahti esiin suuri, musta ori. Sotte!

Jälkeenpäin Itin oli mahdotonta muistaa, miksi hän juuri silloin toimi niin kuin toimi. Sotte katsoi häneen päin, sen korvat painuivat luimuun mutta se ei liikahtanut. Kun Itti otti askelen eteenpäin, orin lihakset jännittyivät, se valmistautui pakenemaan.

Päästämättä katsettaan hevosesta Itti laskeutui istumaan heinikkoon. Sotte katseli häntä mutta ei tuntunut enää olevan lähdössä. Itti veti jalkansa lähelleen, kietoi käsivartensa polviensa ympärille ja veti syvään henkeä. Sitten hän odotti.

Kului hetki ja toinen. Sotte katseli Ittiä kuin ihmetellen. Itti olis halunnut kutsua hevosta tai mennä sen luo, mutta jokin pidätteli häntä.
Lopulta Sotte liikahti. Itti pidätteli hengitystään. Hevonen tuli kohti hitaasti, kuin miettien, käveli lähemmäs, pysähtyi muutaman metrin päähän ja luimisteli. Itti ei liikahtanut, mutta ei edelleenkään siirtänyt katsettaan hevosesta. Sotte epäröi mutta tuli sitten vielä lähemmäksi. Nyt se oli jo melkein käsivarren mitan päässä, mutta Itti ei edelleenkään liikahtanut. Minuutit matelivat ja tyttö hevonen katselivat toisiaan. Itistä tuntui että aika oli pysähtynyt. Hän ei voinut kuin odottaa.

Ja lopulta se tapahtui. Sotte käveli viimeiset askelet Itin luo, laski turpansa alas ja hamuili Itin olkapäätä. Itti tunsi kyynelien nousevan silmiinsä. Hän kohottautui varovasti polvilleen ja sitten jaloilleen, taputti hevosen kaulaa, hieroi kättään sen harjaan, hiveli hitaasti Sotten turpaa. Hevonen hörähti ja seisoi paikallaan. Itti kuuli oman hengityksensä ja hevosen hörähtelyn, muu maailma tuntui vaienneen heidän ympäriltään.

Lopulta, ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen Itti laski kätensä Sotten kaulalle ja lähti kohti Marrua. Sottella ei ollut riimua, silti Itti ei edes ajatellut, että hevonen ei seuraisi. Ja Sotte kulki hänen mukanaan, rauhallisena ja höristellen.

Itti kaivoi repustaan riimun ja ohjakset ja pujotti ne paikoilleen. Hevonen ei vastustellut. Itti tarttui toisella kädellään Sotten riimuun ja toisella Marrun ohjaksiin. Metsänperän tallille olisi pitkä kävelymatka, mutta jotenkin tuntui silti siltä, että nyt ei kannattanut kaivaa puhelinta esiin.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2013/10/jatkokertomus-myrskyja-ja-kipinoita-osa-8/#wa" title="Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, osa 8"]

Avainsanat: