Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, osa 9

Jatkokertomus on edennyt jo yhdeksänteen osaan! Jos tarvitset kertausta, täältä löytyy luku 8.

 

Luku 9

Sotte pysyi rauhallisena koko kävelymatkan, mutta kun Itti saapui hevosineen tallin pihaan, hevonen selvästi jäykistyi. Pihalla seisoi muutamia ihmisiä, etsintäretkiltä palanneita tallilaisia. Itti pysähtyi ja alkoi silitellä Sotten kaulaa.

Leena irrottautui porukasta ja tuli kohti. Hän näytti kalpealta ja Itti näki, että hänen olisi tehnyt mieli rynnistää heidän luokseen, mutta ratsastuksenopettajan rutiini esti hötkyilemästä.

– Sinä löysit sen, hän sanoi tukahtuneesti Itille.

– Se oli laavun takana olevassa metsässä, niityllä, Itti sanoi hiljaisella äänellä. – En usko, että sillä on mitään hätää.

– Eläinlääkäri saa käydä tarkastamassa sen. Voitko viedä Sotten pilttuuseen, Itti kiltti. Minun pitää soittaa poliisille.

Itti hätkähti mutta hallitsi ilmeensä.

– Aiotko tehdä rikosilmoituksen, hän kysyi.

– On pakko. Tällaista ei saa tapahtua. Ja olen Isabellalle ja hänen isälleen vastuussa, Hanna sanoi tarkastellen samalla Sotten korvia.

– Tuota, ymmärrän, että tästä on ilmoitettava poliisille. Mutta luuletko, että voisit odottaa muutaman tunnin, Itti sanoi vähän vaikeasti. – Haluaisin jutella yhden tyypin kanssa ensin ja luulen, että se voisi selventää asiaa. Ilmoitan sinulle ihan pian, oikeasti.

Leena katsoi Ittiä tarkasti, mutta nyökkäsi sitten.

– Hyvä on. Vie nyt Sotte, minä alan laittaa sanaa kiertämään, että hevonen löytyi.

Itti veti helpotuksesta henkeä, luovutti Marrun yhdelle pihalla olijoista ja vei Sotten sisään, antoi sille ruokaa, harjasi hevosen ja vietti hetken vain taputtelemalla Sottea ja juttelemalla sille. Lopulta hän poistui pilttuusta, meni satulahuoneeseen ja vaihtoi päälleen päivän kouluvaatteet, pakkasi kirjat reppuunsa ja otti esiin kännykkänsä. Numerotiedustelusta vastattiin kolmannella soitolla ja saatuaan tarvitsemansa tiedon Itti hyppäsi pyöränsä selkään.

Isabella ja hänen isänsä asuivat uudella omakotitaloalueella parin kilometrin päässä Itin kotoa. Puolen tunnin pyöräilyn jälkeen Itti laskeutui pyöränsä päältä ja tarkasteli talon julkisivua. Vaalea omakotitalo näytti siltä, ettei seinään uskaltaisi nojata jottei maalia tarttuisi hihaan. Piha oli viimeistelty, pulpettikattoinen talo näytti siistiltä ja kauniilta. Ja ikkunasta kantautui musiikkia.

Itti laittoi pyöränsä nojaamaan aitaa vasten, livahti portista pihalle ja lähestyi taloa. Olohuoneen ikkuna oli auki ja Itti pysähtyi kuin lumottuna sen ulkopuolelle kuuntelemaan ja katselemaan. Viulun soittoa. Itti ei ollut koskaan ollut erikoisemmin jousisoitinten ystävä, mutta nyt hän ei voinut lakata kuuntelemasta, lumoutuneena.

Isabella seisoi keskellä olohuonetta, silmät kiinni ja viulu käsissään. Jousi liikkui pehmeästi edestakaisin ja koko Isabellan olemus henki jotakin, jota Itti ei ollut koskaan nähnyt. Hänestä huokui jotakin sellaista rauhaa ja onnea, jonka Itti tunnisti: tuollaiselta hänestä tuntui pitkän maastoratsastuksen jälkeen. Isabellan liikkeissä ei ollut jälkeäkään siitä hermostuneesta tärisijästä, jonka he olivat tavanneet tallilla. Tässä oli nuori nainen, joka tiesi mitä teki, ja nautti siitä.

Itti ei kyennyt soittamaan ovikelloa, hän vain seisoi tuijottaen ikkunasta kunnes musiikki lakkasi. Kun Isabella lopulta laski viulun käsistään hymyillen itsekseen, Itti alkoi taputtaa käsiään. Isabella hätkähti.

– Vau! Lisää, Itti pyysi hymyillen.

Isabella naurahti.

– Moi! Mä en tiennyt, että mulla on yleisöä. Tule sisään!

Itti avasi oven, jätti kenkänsä eteiseen ja hiipi peremmälle moitteettoman siistiin olohuoneeseen. Sohvat olivat valkoista nahkaa, kirjahyllyt tummaa puuta, sohvapöytä lasia ja terästä. Hieno huone, vähän liiankin hieno Itin makuun – hieman nolona hän mietti, mitä Isabella olisi sanonut heidän eteisestään, jossa kenkäryökkiöt kaatuivat päälle ja olohuoneessa oli yleensä kasapäin poikien urheiluvälineitä. Hieman arastellen Itti istuutui vaalean sohvan reunalle, Isabella heittäytyi rennosti sohvan nurkkaan.

– Saiko Leena sinut kiinni? Hän yritti soittaa tallilta.
Isabella näytti vaivautuneelta, hänen katseensa harhaili ulos ikkunasta.

– Minä näin kyllä, että hän yritti soittaa, mutta… no, en vain tullut soittaneeksi takaisin.

Itti mietti hetken. Kannattaisiko olla varovainen vai sanoa suoraan? Lopulta hän päätyi suoruuden puoleen.

– Kuule, sinä et taida oikeasti tykätä ratsastamisesta ja hevosmaailmasta yhtään, vai mitä? Inhoat koko touhua?

Isabella huokaisi.

– Niin inhoan.

– Mutta miksi sitten käyt tallilla? Miksi teillä on Sotte?

– Isän takia. Ja äidin.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2013/10/jatkokertomus-myrskyja-ja-kipinoita-osa-9/#wa" title="Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, osa 9"]

Avainsanat: