Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, osa 10

Villivarsan jatkokertomus on edennyt jo loppuratkaisun äärelle. Muistatko vielä mitä viime luvussa tapahtui? Täältä löytyy luku 9.

 

Luku 10

Itti päätti jatkaa samalla linjalla, kun kerran oli kyselemään ryhtynyt.

– Onko sinun isäsi ilkeä sinulle? Tai käykö hän käsiksi?

– Mitä?!?

Isabellan äänen kauhistuneesta hämmästyksestä ei voinut erehtyä.

– Ei todellakaan! Isä ei ole koskaan lyönyt minua! Mikä ihme sai sinut luulemaan sellaista?

Itti katseli posket punoittaen pitkin seiniä. Juuri tätähän Hilla oli yrittänyt sanoa ja hän ei ollut kuunnellut.

– No kun Sotte käyttäytyy sillä tavoin kuin sitä lyötäisiin. Ja sinä olet ollut tallilla, anteeksi nyt vain, mutta aika lailla tärisevä raunio. Ajattelin, että jos teillä…

Isabella huokaisi ja upotti kätensä paksuun tukkaansa.

– No ei. Isä ei todellakaan ole sellainen.

– Miksi sinä sitten et halua vaihtaa vaatteita toisten nähden?

Isabella katsoi Ittiin taas kerran yllättyneenä.

– Mitä?

– No silloin urheilukentällä. Sanoit, että annoit muiden mennä koppiin ensin ja päätit vähän odotella.

Isabella hymyili, tällä kertaa aika ivallisesti.

– Tuota, onko sinulla mitään käsitystä millaista on kuunnella erinäisiä Marilyn Monroe- ja Pamela Anderson-aiheisia vitsejä tyttöjen pukukopissa?

Itti katsoi ensimmäistä kertaa kunnolla Isabellaa ja punastui. Totta. Tällä oli aika naisellinen vartalo verrattuna useimpiin 12- ja 13-vuotiaisiin.

– Kateellisten panettelua. Mä vaihtaisin koska vaan, Itti lipsautti ja puri sitten kieltään. Piti nyt tuokin sanoa ääneen! Hänen helpotuksekseen Isabella nauroi.

– Kiitos! Olettaisin, että tuo on kohteliaisuus. Ja oikeasti, ihanaa kun välitit niin paljon että tulit kysymään. Mutta ei, isä ei ole mikään hakkaava hullu, hän on vain… No, meillä on ollut aika vaikeaa sen jälkeen kun äiti kuoli.

– Siinä onnettomuudessa, missä Sotte loukkaantui myös?
Isabella huokaisi.

– No juuri siinä. Ajattelinkin, että varmaan olit jo kuullut siitä. Sotte ei ole toipunut siitä ja tuntuu, että minäkään en toivu. Suru hellittää, mutta on kamalaa katsoa, kun eläin kärsii.

Itti rypisti otsaansa.

– Mutta… Onko Sottella sitten kipuja?

– Ei kai. Mutta se on traumatisoitunut.

– Siinä onnettomuudessako?

– Ei vaan paljon ennen.

– Minä en nyt ymmärrä. Luuletko, että voisit kertoa koko jutun alusta saakka.

Isabella huokaisi.

– Me asuimme silloin Itä-Suomessa. Isä teki aika paljon ulkomaan keikkaa ja me olimme äidin kanssa kahdestaan. Meillä oli iso omakotitalo ja piharakennus oli joskus toiminut tallina. Äiti elätti toivetta, että ostaisi siihen hevosen ja ottaisi muutaman vuokrahevosen sille seuraksi. Hän sanoi isälle, että kaipasi jotain projektia. Ja äiti oli ratsastanut ja hoitanut hevosia koko ikänsä. Hän sanoi isälle, että sitten kun minä täytän kymmenen, hän toteuttaa sen. Sitten olisin kuulemma niin vanha, että minusta olisi apua.

Isabella oli nojautunut sohvalla taaksepäin ja leikki hiustensa latvoilla. Kertomus tuntui nielaisseen hänet hetkeksi mukanaan.

– Ja niin sitten tehtiinkin. Äiti kunnosti jonkun paikallisen apumiehen kanssa sen tallin, löysi kaksi hevosenomistajaa jotka halusivat vuokrata hevosilleen tallipaikat ja alkoi lukea hevosten myynti-ilmoituksia. Minulle vuokrattiin kesäksi poni ja äiti opetti minulle alkeita. Ja sitten eräänä päivänä meille tuli puhelinsoitto. Yksi paikallinen soitti ja aiheena oli Sotte.

Itti kumartui eteenpäin. Lopultakin hän kuulisi jotain hevosesta.

– Yksi meidän naapureistamme oli löytänyt sen lähiniityltä. Hevosesta ei kukaan tiennyt mitään. Se oli keskellä niittyä, sidottuna johonkin puun runkoon, jonka se oli nälissään kalunnut aivan paljaaksi. Se oli aivan hirvittävän laiha ja sen kyljistä ja selästä näki, että sitä oli lyöty. Ja se oli aivan vauhko; naapuri yritti mennä lähelle ja Sotte nousi takajaloilleen ja hirnui ja viskoi päätään.

Itin silmät olivat kyynelissä.

– Miksi he soittivat teille?

– No, naapuri muisti meidän äidin ja sanoi, että jos äiti ei pystyisi tekemään jotain, niin hevonen jouduttaisiin lopettamaan niille sijoilleen. Äiti meni paikalle ja käski meidät muut pois näköetäisyydeltä. Mutta minä piilouduin yhden puun taakse ja seurasin sieltä. Äiti meni istumaan heinikkoon ja odotti, varmaan tuntikausia, kunnes hevonen rauhoittui. Sitten hän siirtyi lähemmäs istumaan ja vielä lähemmäs ja vielä lähemmäs. Lopulta hän oli tarpeeksi lähellä, että hevonen olisi voinut purra jos olisi halunnut, mutta ei se purrut.

– Vaan se tuli ja laski turpansa teidän äidin olkapäälle, Itti sanoi hiljaa.

Isabella tuijotti Ittiä hämmentyneenä.

– Mistä tiesit?

– Kunhan arvasin, Itti vastasi huokaisten. – Jatka nyt. Mitä sitten tapahtui?

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2013/11/jatkokertomus-myrskyja-ja-kipinoita-osa-10/#wa" title="Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, osa 10"]

Avainsanat: