Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, osa 11

Villivarsan jatkokertomuksessa ollaan jo toiseksi viimeisessä luvussa. Arvoituksellisen hevosen salaisuudet ovat jo selvinneet, mutta miten tästä eteenpäin? Jos haluat kerrata tapahtumia, täältä löydät luvun 10.

Luku 11

Isabellan katse harhaili ulos ikkunasta hänen muistellessaan Sotten ja heidän perheensä ensimmäisiä vaiheita. Itti ymmärsi, ettei tämä ehkä ollut Isabellalle helppoa – äidin menetyksestä ei vielä ollut kovin kauaa.

– No, äiti sai siis jotenkin kontaktin Sotteen ja hän sai sen talutettua meille, vaikka matka oli pitkä. Karsinaan hän ei uskaltanut Sottea päästää, vaan hevonen päästettiin laitumelle, jossa se lähinnä söi ja nukkui seuraavat päivät. Äiti kantoi sille vettä ja istui tuntikausia sen seurana joka päivä, yritti totuttaa sitä itseensä ja vei herkkuja. Lopulta Sotte oli sen verran luottavainen, että ei lähtenyt karkuun, vaikka minä menin joskus äidin mukana ja lopulta joskus parin viikon päästä eläinlääkäri tuli paikalle, määräsi matokuurin ja antibiootteja ja suihkeita haavoihin. Äiti hoiti Sottea, vaikka se meni aina vähän sekaisin kivusta ja minä pelkäsin, että se käy äidin päälle. Mutta sitä mukaa kun sen haavat paranivat ja se alkoi laitumella vähän lihoa, se tuli vähän vähemmän araksi.

– Saiko kukaan tietää, mistä se oli tullut niitylle, Itti kysyi.

– Varmuutta ei tullut koskaan. Mutta jonkin viikon päästä kuulimme kylältä juoruja, että alueella olisi kierrellyt naapurimaasta tullut seurue, jonkinlainen sirkuksen ja liikkuvan eläinnäyttelyn välimuoto. Heidän jäljiltään oli johonkin pihapiiriin ilmestynyt kissoja ja löytynyt myös lammas, ja porukka oli sittemmin kadonnut Venäjälle. En tiedä, oliko Sotte yksi eläinnumeroista mutta jos oli, sitä oli kohdeltu huonosti.

Itti nyökkäsi.

– Saiko teidän äiti sitten Sotteen hyvän suhteen?

Isabellan kasvot pehmenivät.

– Äiti oli aivan ihmeellinen. Hän vietti Sotten kanssa valtavasti aikaa ja aloitti sen kanssa ihan järjestlemällisen maastakäsittelyn. Siis paitsi että hoiti Sottea, alkoi myös kouluttaa sitä ja hyvin pikkuhiljaa, ensin riimun kanssa. He tekivät väistöharjoituksia ja paljon muuta, ja pikkuhiljaa Sotte oppi ja alkoi luottaa äitiin.

– Miten se suhtautui toisiin hevosiin?

– Aluksi luimistellen ja epäluuloisesti, mutta vähitellen se tottui. Ja kun äiti lopulta nousi ensimmäisen kerran sen selkään, se tuntui pieneltä ihmeeltä.

– Kauanko siihen meni?

– Monta kuukautta. Äiti totutti Sottea tosi pitkään pelkästään satulan painoon ja sittemmin myös lisäpainoon selässä ja taluttaen. Kun se lopulta alkoi sujua, hän uskalsi nousta ratsaille. Sotte selvästi tunsi avut, eli kyllä sillä oli ratsastettu. Mutta miten paljon ja millä tyylillä, sitä en tiedä.

Isabella katseli ulos ikkunasta ja huokaisi sitten vähän.

– Se oli oikeasti tosi onnellista aikaa. Äiti oli tyytyväinen, tykkäsi puuhata Sotten kanssa ja tehdä pitkiä, välillä koko päivänkin kestäviä maastoretkiä. Ja Sotte kehittyi ihan selvästi, antoi jo minunkin taputella ja nousta selkäänsä. Puolentoista vuoden päästä siitä, kun Sotte tuli meille, äiti alkoi jo puhua, että voisi osallistua joihinkin kisoihin hevosella, kun sillä oli niin hienot liikkeet ja kaikkea. Ja sitten tuli se päivä, jolloin äiti osui samalle metsätielle sen tukkirekan kanssa.

Isabella räpytteli silmiään. Itistä tuntui, että hänen omaakin kurkkuaan kuristi.

– Ambulanssimiehet sanoivat, että äiti kuoli hetkessä. He miettivät, olisiko Sotte pitänyt lopettaa saman tien, mutta kun se ei ollut edes ontunut, he ottivat yhteyttä ensin isään. Ja isä sanoi, että missään nimessä ei lopeteta, tämä oli äidin projekti.

Isabellan kasvot kovettuivat.

– Ja sitä projektia tässä sitten tehdään. Joka hiivatin päivä. Sotte oli onnettomuuden jälkeen aivan kuin se sama hevonen, jonka löysimme niityltä – vauhko, ei luottanut kehenkään, ei päästänyt lähelle.

– Mitä te teitte sen kanssa?

– Ei siinä ollut paljon tehtävissä. Eläinlääkäri hoiti sen vammat heti onnettomuuden jälkeen niin, että eläin oli nukutettuna. Sitten päästimme sen laitumelle toisten hevosten kanssa, veimme ruokaa, odotimme. Mutta siinä oli äidin hautajaiset ja perunkirjoitukset ja kaikki, ei siinä ehtinyt niin miettiä koko hevosta. Ja kun se oli ohi, isä ilmoitti, että on laittanut talon myyntiin ja muutamme Espooseen. Ja sieltä tulimme tänne, kun isän työpaikka halusi hänet täkäläiseen toimipisteeseen.

Isabellan ääni oli katkera. Itti ei ihmetellyt. Sekä Isabella että Sotte olivat siirtyneet kuin heittopussit ympäri Suomea.

– Minä yritin maastakouluttamista ja nousin välillä sen selkäänkin, mutta Sotte oli aina aivan superhermostunut. Kyllä sitä pystyy käsittelemään, mutta minua… pelottaa. Se on niin arvaamaton hevonen kaiken sen jälkeen mitä on käynyt ja se säikkyy kaikkea – ääniä, kosketuksia, äkkinäisiä liikkeitä.

– Se tarvitsisi sen, että yksi ihmienn olisi sen kanssa paljon, ihan päivittäin. Se rakentaa luottamuksen hitaasti, Itti sanoi miettiväisesti.

Isabella huokaisi.

– Minä tiedän. Mutta minä en halua enkä jaksa olla se ihminen. Joka kerran kun nousen satulaan, tiedätkö, mitä ajattelen? Pelkään, että putoan ja murran sormen tai käden enkä pysty enää soittamaan.

– Tuo viulunsoitto taitaa olla se sinun oikeasti oma juttusi, Itti sanoi osaaottavasti.

– Niin on. Jos isää ei olisi, minä lopettaisin koko ratsastuksen saman tien.

– Ehkä sinun pitäisi kertoa tämä isällesi, Itti ehdotti.

– Niin pitäisi, kuului matala, hiljainen ääni olohuoneen ovelta.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2013/11/jatkokertomus-myrskyja-ja-kipinoita-osa-11/#wa" title="Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, osa 11"]

Avainsanat: