Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, osa 12

Jatkosarjan päätösosa on käsillä. Mikä yllätys Ittiä odottaa kun hän pääsee kotiin? Jos olet unohtanut viime jakson tapahtumat, täältä löytyy luku 11. Ensi viikolla ilmestyy vielä epilogi, joka kertoo, miten Sotte-hevoselle lopulta kävi!

Luku 12

Tytöt hätkähtivät rajusti sohvalla kuullessaan Isabellan isän äänen. Itti toipui ensin ja nousi reippaasti ylös sohvalta.

– Tuota, minä taidankin tästä lähteä. Luulen, että teillä on aika paljon puhuttavaa. Isabella, tuletko saattamaan minut pyörälle?

Itti nyökkäsi kohteliaasti Isabellan isälle ja livahti ovesta Isabella kannoillaan. Kun he olivat portilla, Itti nojautui pyöräänsä ja katsoi Isabellaan vakavasti.

– Kuule, sinun pitäisi tehdä yksi juttu. Tai oikeastaan kaksi.

– No mitä?

– Sinun pitää puhua isäsi kanssa. Ihan tosissaan. Kertoa, miltä sinusta tuntuu ja mitä haluaisit tehdä tuon hevosen kanssa.

Isabella potkiskeli kiviä jaloissaan ja näytti vähän vaikealta, mutta nyökkäsi.

– Ja toinen juttu, Sinun pitää soittaa Leenalle ja sanoa, että sinä olit se, joka avasit Sotten pilttuun oven ja jätit sen auki.

Isabella nosti katseensa Ittiin silmät suurina ja säikähtäneinä.

– Mistä sinä tiesit, hän kuiskasi.

Itti kohautti olkapäitään.

– Sinulla oli paha olla Sotten kanssa. Toivoit että ongelma vain katoaisi. Aika moni olisi tehnyt niin. Mutta jos Leenan asiakkaat saavat tietää, että sieltä katoilee hevosia, Leena on pinteessä. Ei hän sinua narauta, mutta sinun pitää soittaa. Sano vaikka, että jätit sen vahingossa auki mutta ota vastuu!

Isabella nyökkäsi. Häntä näytti hävettävän, eikä Itti jatkanut enää aiheesta.

– Minä menen nyt kotiin. Mutta hei, nähdäänhän me vielä?

– Se olisi kiva!

– Hyvä, niin minunkin mielestäni! Hei sitten ja mene nyt juttelemaan isäsi kanssa!

Itti hyppäsi pyörälleen ja heilautti kättään Isabellalle. Pari korttelia poljettuaan hän kuitenkin laskeutui pyöränsä selästä, kaivoi kännykkänsä esille ja valitsi Tuulin numeron.

– No moi Itti!

– Moikka. Kuule, nyt on tapahtunut niin paljon, että pitää puhua. Pääsetkö meille?

– Joo, voin mä tulla.

– Kiva. Soitatko Hillalle myös?

– Jos mä oikein ymmärsin, niin Hilla on jo teillä.

– Mitä ihmettä? Miksi?

Luurin toisesta päästä kuului naurua ja sitten Tuulin ääni:

– Joskus mä ihmettelen miten niin fiksu ihminen kuin sinä voi olla noin huomaamaton aina välillä. Mutta ei se mitään. Nähdään teillä!

Itti laittoi puhelimen reppuunsa ihmetellen. Hilla jo heillä, miksi? Hän nousi pyöränsä selkään ja ehti polkea jonkin matkaa, ennen kuin vastaus välähti aivoihin ja Itti oli vähällä suistua pyörällään ojaan. Ilmari! Totta kai. Mutta oikeastiko?

Kyllä, ihan oikeasti. Kun Itti varttituntia myöhemmin pysäytti pyöränsä kotipihaan ja marssi sisälle, kuului Ilmarin huoneesta tuttu ääni. Itti hiipi ovelle ja kurkisti sisään. Ilmari istui lattialla nojaten selkäänsä sänkyyn. Ja Hilla istui hänen vieressään posket punaisina. Ja he istuivat käsi kädessä!

Itti avasi jo suunsa laukaistakseen jotakin kun tunsi hihassaan nykäisyn. Tuuli oli hiippaillut avonaisesta ovesta sisään ja mitään sanomatta otti Ittiä kädestä ja kiskoi tämän omaan huoneeseensa.

– Hiljaa!

– Mutta kun mä vain…

– Et sä vain mitään! Se että sä et voi sietää Ilmaria ei tarkoita etteikö Hilla voisi. Nyt annat niiden olla rauhassa.

Ittiä alkoi naurattaa.

– Oikeastiko, mun veljeni ja Hilla?

– Itsepä olet Hillan tänne tuonut, Tuuli totesi hymykuoppien ilmestyessä hänen poskiinsa. Tuuli heittäytyi Itin sängylle ja viittasi Ittiä istuutumaan kirjoituspöydän tuoliin. – Hillalla on nyt muuta mietittävää, eli kerro nyt mulle ensin. Mitä Sotten kanssa tapahtui?

Itti hymyili. Asia selvä. Ehkä hänen pitäisi antaa Hillan ja Ilmarin olla rauhassa kun kerran käskettiin. Eihän se ollut kuin yksi yllätys lisää viime viikkojen yllätysten sarjaan!

 

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2013/11/jatkokertomus-myrskyja-ja-kipinoita-osa-12/#wa" title="Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, osa 12"]

Avainsanat: