Villivarsan jatkokertomus: Suomenhevosvaellus, luku 13

Jatkokertomus: Suomenhevosvaellus

Aamulla satoi edelleen vettä taivaan täydeltä ja lämpötila oli painunut kesäkuisen viileäksi. Harmaa sää tuntui vaikuttavan mielialaan enemmän kuin kukaan halusi sanoa, ja vähän vaisuina tytöt pakkasivat tavaroita pois ja laittoivat hevoset kuntoon. Malla näytti Itin mielestä kalpealta tänä aamuna, mutta toimi kuitenkin riuskasti ja johdonmukaisesti. Kasper hymyili aamulla Itille vähän ujosti, mutta muuten yöllisestä keskustelusta ei ollut jäänyt jälkiä.

Itti oli telttaan päästyään kertonut kuiskaillen Tuulille ja Hillalle, mitä oli Kasperilta kuullut. Kaikki kolme olivat yhtä mieltä siitä, että kenellekään asiasta ei puhuttaisi, mutta Mallaa pitäisi auttaa. Vaan kuinka? Kenelläkään heillä ei ollut rahaa, jolla ratkaista tämä ongelma, ja se olisi nyt se, mitä tässä tarvittaisiin, kunnon kasa rahaa.
Malla ja Kasper olivat virittäneet puiden väliin pressun katokseksi ja sen alla leiriläiset söivät aamupalaa edes jotenkin kuivin jaloin. Mutta sade ei ollut hellittänyt siihen mennessä, kun Kasper lähti mönkijöineen eikä se hellittänyt vielä silloinkaan, kun oli aika nousta ratsaille.

– Tänään reitit ovat vähemmän suota ja enemmän pieniä metsäteitä ja maanteitä, Malla tsemppasi.
– Eli saadaan vähän laukata ja ravatakin!

Reitissä ei ollut sinällään valittamista, mutta ennen pitkää hevoset olivat hirveässä kurassa ja ratsastajillakin oli tullut osumaa ihan kiitettävästi. Itti huomasi ensimmäisen kerran reissun aikana miettivänsä, että olisi ihan mukavaa päästä suihkuun – eilinen uiminen oli kyllä virkistänyt, mutta nyt alkoi tuntua mukavalta sekin ajatus, että pääsisi kuivaan, katon alle ja jopa nukkumaan oikeaan sänkyyn! No, yksi telttayö oli enää edessä ja jos keli tästä paranisi, niin se olisi hyvä.

Oikeastaan viileys kiusasi enemmän kuin sade. Ratsastaessa pysyi lämpimänä muuten, mutta kädet palelivat heillä kaikilla, Heli ainoana oli tajunnut varata ratsastushanskat mukaan. Kuuma keittolounas nautittiin tänään metsätiellä, hakien sateelta suojaa puiden alta, ja vaikka ruoka maistui hyvältä ja lämmitti ihanasti, ei kenenkään tehnyt mieli jäädä sateeseen istuskelemaan. Matka jatkui siis nopeasti, läpi harmaan sadeseinämän. Ja vaikka sade välillä piti pieniä taukoja tai muuttui tihkuksi, oli kaikki märkää – varusteet, satulat, kaikki, ja joukko kävi yhä hiljaisemmaksi.

Lopulta päivä oli paketissa ja Mallan johtamana saavuttiin viimeiselle leiripaikalle. Suurten kuusten ympäröimä aukio olisi varmaan näyttänyt ihan mukavalta, mutta nyt kun maa oli aivan märkää ja hyttysparvet lentelivät kuusten välissä, täytyi Itin myöntää, ettei haitannut, että viimeinen yö oli käsillä.

Kasper oli mönkijöineen kuitenkin saapunut jo paikalle ja viritteli pressusta jonkinlaista suojalaavua puiden väliin. Hän oli aamulla ajanut kotitilalle ja sen jälkeen pöristellyt heitä vastaan.

– Isä laittoi muutaman vaihtolavan ja styrokseja kuormaan, eli ei tarvitse telttoja vesilätäkköön pistää, Kasper vakuutti hilpeästi.
– Hännät pystyyn, tytöt, Suomen kesä on lyhyt mutta vähäluminen!
– Huh, minusta tuntuu, ettei tämä ole kyllä minun tapani käydä vaelluksilla, Heli niiskaisi.
– Vai mitä, Hanna? Hanna? Hanna!

Helin kirkaisu sai muut kääntymään katsomaan Hannaa. Tämä seisoi paikallaan tuijottaen eteensä jotenkin lasittuneen näköisesti. Sitten hän horjahti, horjahti toisen kerran ja kaatui kasvoilleen maahan.

Teksti Maija Kajanto
Kuvitus Marikki Mattila

Lue jatkokertomuksen edellinen luku.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2014/06/villivarsan-jatkokertomus-suomenhevosvaellus-luku-13/#wa" title="Villivarsan jatkokertomus: Suomenhevosvaellus, luku 13"]

Avainsanat: