Villivarsan jatkokertomus: Suomenhevosvaellus, luku 2

Jatkokertomus: Suomenhevosvaellus

Tuuli ja Itti nousivat fillareidensa selkään ja lähtivät polkemaan kohti Metsänperän tallia. Hilla oli perunut tämän viikon tuntinsa, puhunut jostain tietokonejutusta johon oli luvannut mennä Ilmarin kanssa. Itti oli nippa nappa onnistunut välttämään silmien pyörittelyn.

– Mites Sotten kanssa sujuu, Tuuli kysyi heidän päästessään tallille johtavalle pikkutielle, jossa saattoi polkea pitkän suoran rinnakkain, jos autoja ei näkynyt.
– Hyvin! Leenan kanssa juttelimme, että voisimme kokeilla jotain estekilpailujakin tänä kesänä. Se olisi ihan mahtavaa, mutta en tiedä, onko Sotte vielä siihen valmis.
– Se on kuitenkin paljon rauhallisempi kuin oli vaikka syksyllä vielä, Tuuli vastasi.
– On kyllä, se on tottunut minuun pikkuhiljaa. Ennen joulua minä otin välillä läksytkin mukaan tallille vain että sain istua lukemassa historian kokeisiin Sotten karsinassa. Ajattelin, että sen on pakko tottua minuun ja tottuihan se. Kyllä se nyt luottaa jo ihan eri tavalla.
– Paitsi että historianopettaja ei tainnut tykätä kun sinun historiankirjasi haisi hevoselle, Tuuli tirskui.
– Joo, ei hän kauhean mielissään ollut, Itti virnisti. – Mutta onneksi sain kasipuolen kokeesta, niin ei hän sitten enempää nalkuttanut.

Tytöt kaarsivat Metsänperän tallin pihaan, jättivät pyöränsä seinustalle ja marssivat peremmälle. Tuuli meni tutkimaan tuntilistaa, Itti sen sijaan suuntasi suoraan Sotten luo. Leenan kanssa oli sovittu, että hän saisi ratsastaa suurimman osan tunneista Sottella. Se teki hyvää myös hevoselle itselleen, sillä se oli keväällä vielä aristellut tunteja, käskyjä ja huudettuja komennuksia. Nyttemmin hevonen alkoi olla jo aika paljon yhteistyökykyisempi, myös Leenan mielestä.

Tuuli meni laittamaan kuntoon oman hevosensa ja ennen pitkää tytöt istuivat jo satuloissa kentällä. Tunnilla oli pari muutakin tyttöä eikä Leenalla ollut mitään aikomusta päästää ketään heistä helpolla.

– Tuuli, napakammat avut, Marrun pitää totella sinua ensimmäisellä eikä kolmannella kerralla. Raisa, ristiselkä suoraksi. Itti, tiukemmat ohjat. Ja kevyttä ravia, ihan jokainen.

Itti kosketti varovasti Sotten kiiltävää, mustaa kaulaa. Musta, kaunisliikkeinen ori oli hätkähdyttävä näky tuntihevosten joukossa, mutta se ei tarkoittanut, että Itti olisi päässyt mitenkään toisia helpommalla, oikeastaan päinvastoin. Leena puuttui arkailematta jokaiseen virheasentoon, laiskaan suoritukseen ja lysähtäneeseen ryhtiin. Kun tunti oli ohi, Itti mietti taas kerran, miten ratsastaessa ei koskaan tullut valmiiksi: aina löytyi uutta opeteltavaa.

– Tuletko huomenna tallille, Itti kysyi Tuulilta heidän riisuessaan hevosten satuloita.
– En taida ehtiä. Meillä on kiipeilyseuran kokous, mietitään varainhankintaa.
– Ai. Mihin te varoja tarvitsette?
– Loppukesästä oli ajatus, että mentäisiin Olhavan kallioille pariksi päiväksi telttojen ja kiipeilykamojen kanssa, jos saadaan tarpeeksi rahaa kasaan. Mutta sinne tarvitaan kokeneempi opas mukaan, eli voi olla, että jää syksyyn tai ensi kesään.
– Kalliokiipeily kuulostaa mukavalta, siis ulkona, Itti sanoi hyväksyvästi. – Toivottavasti onnistuu. Me menemme varmaan Sotten kanssa huomenna maastoon ja minun täytyy jutella vielä Leenan kanssa, kuka hoitaa ja ratsastaa Sottea sen viikon ajan, kun olemme leirillä.
– Okei, nähdään koulussa huomenna.
– Juu. Ja parin viikon päästä sitten startti kohti Itä-Suomea. Ihan mahtavaa!

Teksti Maija Kajanto
Kuvitus Marikki Mattila

Lue jatkokertomuksen ensimmäinen luku.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2014/06/villivarsan-jatkokertomus-suomenhevosvaellus-luku-2/#wa" title="Villivarsan jatkokertomus: Suomenhevosvaellus, luku 2"]

Avainsanat: