Villivarsan jatkokertomus: Suomenhevosvaellus, luku 3

Villivarsan jatkokertomus

Herätyskello piipitti kimeästi junanvaunussa. Hilla kohottautui puoliunessa sammuttamaan sitä ja vilkaisi sitten alapedeille. Itti oli kaivautunut tiukasti peittonsa alle mutta Tuuli oli hereillä ja näytti näpyttävän kännykkäänsä.

– Huomenta! Saitko nukuttua?
– Jollain lailla, Tuuli sanoi haukotellen.
– Juna kolkutti aika lailla jossain vaiheessa.
– Joo, kuulosti kuin vaunut olisivat lähteneet irti, Itti ilmoitti möreästi peiton alta.
– Juuri nyt ei haittaisi vaikka olisivat lähteneetkin. Voisin nukkua vielä muutaman tunnin!
– Vali vali, Hilla tokaisi epäilyttävän pirteästi.
– Nyt ylös ja hammaspesulle, kohta ollaan Joensuussa!

Ratsastusvaellus alkaisi tänään. Jopa aamu-uninen Itti sai itsensä kammettua ylös sängystä ajatellessaan, että pian oltaisiin hevosten selässä keskellä metsäteitä. Se vain tuntui ajatuksena oikein hyvältä.

Koulut olivat sitten tältä keväältä ohi ja tytöt olivat pakanneet tavaransa putkikasseihin ja nousseet eilen illalla junaan kohti Joensuuta. Matkanjärjestäjä hakisi heidät pikkubussilla Joensuun asemalta ja siitä jatkettaisiin vielä autolla reilun tunnin matkan päähän pienelle tallille, jonne tytöt saisivat jättää osan varusteistaan ja jossa noustaisiin hevosten selkään.
Aamun väsymyksestä huolimatta Itti, Hilla ja Tuuli olivat kaikki valmiina kassiensa kanssa kun juna pysähtyi asemalle. Kesäkuun aamu löi viileänä vastaan ja Itti kietoi mustan, hupullisen fleecensä tiukemmin ympärilleen. Löytäisiköhän retkenjärjestäjä heidät?

Löysi kyllä. Tytöt olivat päässeet laiturille kun heitä lähestyi vaaleatukkainen, hyvin pisamainen parikymppinen tyttö.

– Hei, te olette varmaan niitä Metsänperän tallilaisia?
– Kyllä vain, Tuuli vastasi kaikkien puolesta.
– Tervetuloa! Minä olen Malla. Menkää tuonne parkkipaikan suuntaan, siellä on valkoinen minibussi odottamassa. Veljeni on siellä myös, hän avaa ruuman niin voitte laittaa tavaranne sinne. Tällä samalla junalla pitäisi tulla pari muutakin vaellusleirille lähtijää, koetan löytää vielä heidät.

Tytöt löysivät minibussin vaivatta. Valkoisen bussin vieressä näytti häärivän pitkäsäärinen poika. Tämä suoristautui, kääntyi ympäri ja väläytti miellyttävän hymyn.

Itistä tuntui, että sydän jätti yhden lyönnin väliin. Poika näytti selvästikin sisareltaan, samat pisamat ja vaalea tukka ja sama kasvojenmuoto. Mutta Itti ei muistanut koskaan nähneensä ketään ihan noin komeaa. Ja hän ei ihastunut helposti. Voi kamala, huomaisivatko toiset?

Eivät näköjään. Tuuli kertoi täysin hyväntuulisesti heidän olevan Metsänperältä ja kyseli, voisivatko he laittaa tavaransa pois. Hilla taas oli pikkuisen poissaolevan näköinen, Itti oli nähnyt hänen äsken tarkistavan kännykkänsä ja hymyilevän urvelosti jollekin. Varmaan Ilmarilta tullut viestiä. Itti ei vieläkään tajunnut, mitä Hilla näki hänen veljessään. Mutta toisaalta, jos se tuntui tältä niin…

Itti vilkaisi poikaan uudestaan. Tämä katsoi häneen päin iloisesti hymyillen.

– Moi, mä olen Kasper. 
– Itti, Itti sai kähistyä. Sitten hän rykäisi. Nyt piti ryhdistäytyä.
– Te olette varmaan sisaruksia, sinä ja Malla?
– Pisamistako arvasit?

Itti punastui korviaan myöten. Mitä hän nyt tuollaista meni sanomaan? Mutta poika nauroi vain.

– Hei, älä nyt. Kaikkihan meidät tunnistavat, koulussa meillä oli liikanimi Pasasen pisamat. Mikä tietty oli ihan osuvaa tekstiä. Annatko kassisi, niin laitan sen tuonne ruumaan.
– Sulle tuleekin sitten hyvä punttitreeni kun nostelet tyttöjen laukkuja. Vaikka eipä sillä, että sulla olisi tarvetta ylimääräiselle treenaukselle, kuului hunajainen ääni Itin takaa.

Itti pyörähti ympäri. Heidän takanaan oli Malla ja tällä oli mukanaan kaksi suurin piirtein heidän ikäistään tyttöä.

– Tässä ovat Hanna ja Heli, Malla esitteli reippaasti.
– Ja Itti, Tuuli ja Hilla. Ja veljeni Kasper.
– Moi, Itti sanoi vaisusti tytöille. Tytöistä lähempänä seisova Heli hädin tuskin nyökkäsi vastaukseksi ja silmäili samalla Ittiä päästä varpaisiin. Itti pani vaivihkaa merkille, että tytöt olivat täydessä meikissä, tukat ojennuksessa ja päällä merkkifarkut ja siistit kesätakit. Jostain syystä Itistä tuntui, että heistä ei tulisi sydänystäviä.

Teksti Maija Kajanto

Kuvitus Marikki Mattila

Lue jatkokertomuksen edellinen luku.

 

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2014/06/villivarsan-jatkokertomus-suomenhevosvaellus-luku-3/#wa" title="Villivarsan jatkokertomus: Suomenhevosvaellus, luku 3"]

Avainsanat: