Villivarsan jatkokertomus: Suomenhevosvaellus, luku 6

Jatkokertomus: Suomenhevosvaellus

– Ja sitten jaetaan hevoset. Nämä ovat kaikki aika rauhallisia kavereita ja tarkoitus on, että myös välillä vaihdellaan hevosia, Malla ilmoitti. – Itti, sinä saat aloittaa tänään Anuliinalla.

Itti totesi Anuliinan olevan raskarakenteisin hevosista. Tästä voisi tulla haastavaa. Sotte oli kookas ori, mutta se oli lämminverinen ja ihan eri kaliiperia kuin suokit. Tämä retki tulisi varmasti tekemään hyvää ratsastustaidoille, Itti pohti taputellessaan Anuliinaa ja tehdessään tuttavuutta sen kanssa, kiristäessään satulavyötä ja säätäessään jalustimia. Oli hyvä kun välillä joutui ihan erityylisen hevosen selkään kuin yleensä.

Lopulta oltiin ratsailla ja kuunneltiin Mallan ohjeita ryhmässä ratsastamisesta. Itti huomasi hymyilevänsä urposti ja Tuuli ja Hilla vastasivat hymyyn. Tätä ei voittanut mikään.

– No niin, ja sitten mentiin, Malla kajautti reippaasti.
– Heippa, Kasper, nähdään illalla!
– Kasperko sitä huoltomönkijää ajaa? Onko hänellä ajokortti, Heli kysyi Mallalta.
– Mönkijää saa ajaa pikkuteillä ja metsäteillä 15-vuotiaana ja Kasper hoitaa sen puolen jos keli pysyy edes kohtalaisena, Malla vastasi.
– Hän yöpyy sitten teltassa ja tulee aamulla takaisin tänne kotiin, suuntaa sitten taas illalla seuraavaan majapaikkaan.
– Aikamoista ajelua, Tuuli totesi.
– No, se on kesätyö, Malla hymyili.
– Ja nyt, tytöt, ryhmitytään jonoksi, muistakaa turvaväli. Minä menen ensimmäisenä ja Elina voit pitää perää, koska tunnet maaston. Jos jollekulle tulee hätä, huikatkaa, ja viesti sitten etenee jonossa suusta suuhun. Ei kovaa karjumista vaan sen verran ääntä, että edessä menijä kuulee, ei säikytellä hepoja turhaan. Ja ei kun menoksi!

Hevosletka nytkähti liikkeelle ja tytöt ratsastivat rauhallista tahtia koivukujaa eteenpäin. Sen jälkeen käännyttiin etenemään maantien laitaa pienen matkan verran, mutta melko pian Malla käänsi koko porukan pienelle maastotielle, joka vei kahden pellon välistä ja sitten metsään. Männyt tuoksuivat ja kapea metsätie tuntui houkuttelevan pehmeältä.

– Ja sitten ravia, Malla kajautti.

Kaikki nostivat ravin suurin piirtein tasatahtiin ja pienten säätöjen ja pyrähdysten jälkeen saivat hevosten välit tasaisiksi. Itti huomasi Anuliinan liikkuvan ravissa laiskasti ja ajoi sitä päättäväisesti eteenpäin. Taakse vilkaistessaan hän näki Helin keventävän Rosmariinin selässä. Vaikka tyttö ei vaikuttanut mukavalta, ei hänen ratsastustaidoissaan ollut moittimista, se Itin oli myönnettävä. Hänellä oli varmat otteet ja hevonen totteli apuja moitteettomasti.

Ilma oli puolipilvinen ja vähän kolean oloinen, mutta metsässä oli ihanaa. Männynneulaset tuoksuivat ja hevosten satulat narahtelivat. Kun kärrypolku sukelsi metsästä pienelle aukiolle ja leveni samalla vähän mutaiseksi isommaksi tieksi, Malla nosti laukan ja muut seurasivat esimerkkiä. Ilmavirta vain viuhui korvissa ja Itti huomasi nauravansa ääneen kun he olivat taas metsässä, tie kapeni ja vauhti oli laskettava maltillisemmaksi.

– Tämä on mahtavaa, Itti hymyili Mallalle.
– Joo, kyllä tällainen aina arjesta irrottaa, Malla vastasi reippaasti.
– Vähän erilaista kuin edellinen vaellukseni, Heli ilmoitti oman hevosensa selästä.
– Olimme viime vuonna Etelä-Ranskassa vaellusratsastuksella kahden kaverin kanssa. Siellä oli aika hienoa. Järjestelyt oli hoidettu hirmu hyvin, nukuimme joka yö hotellissa tai majatalossa.
– No, tällä kertaa on vähän enemmän armeijatyylistä sitten tämä meno, Malla totesi reippaasti, mutta Itti oli huomaavinaan pienen harmin värähdyksen tämän äänessä.
– Jatketaanpa sitten eteenpäin, antakaa pitkät ohjat, kohta käännytään metsäpolulle.

Tuo nyt ei ollut kovin kohteliasta Heliltä, Itti mietti, kun hevoset ohjattiin peräperää kapealle metsäpolulle ja juttelu kävi mahdottomaksi. Vaikka edellisiltä vuosilta olisi kuinka hienoja kokemuksia, niin ei tuntunut oikein kivalta, että niitä ruvettiin vertailemaan heti näin alkuvaiheessa tämän reissun järjestämiseen! Ei tuosta voinut jäädä kenellekään hyvä mieli. Samalla Itin vatsanpohjaa vähän nakersi ajatus Etelä-Ranskasta. Miten hienoa olisikaan joskus päästä ratsastamaan niihin maisemiin…
Metsäpolut tuntuivat jatkuvan ikuisuuden. Lopulta päästiin vähän isommalle metsätielle ja sitten alkoikin kuulua autojen ääniä kauempaa.

– No niin, nyt ratsastamme pienen hetken isomman tien laitaa. Kohta on sillan ylitys ja siinä kohdassa on jäätelökioski, ajattelin, että siinä voitaisiin pitää pieni tauko. Se onkin viimeinen ostospaikka tällä reissulla, Malla kuulutti, ja viesti jatkoi matkaansa hevosletkaa pitkin viimeisenä ratsastavalle Elinalle saakka.

Ison tien laitaa ei ollut yhtään niin hauska ratsastaa kuin metsäpolkua, mutta pysähtyminen jäätelökioskille kannusti mukavasti. Pieni keltainen rakennus oli aivan tien vieressä ja sen ympärille oli aseteltu muutamia penkkejä ja pöytiä. Tytöt liukuivat hevosen selästä, venyttelivät jäseniään ja säätivät, kuka piti hevosia ja kuka suorittaisi ostokset. Itti jätti ratsunsa Tuulin ja Hillan hoiviin ja eteni tiskille.

– Moi! Yksi Dajm-tuutti, kaksi Kingistä, pussi ässämixejä ja keltainen jaffa, kiitos!

Myyjä hymyili ja latoi tiskiin. Elina ja Anna olivat seuraavina ja tilasivat kuningatartuutit. Hanna oli viimeinen asiakas – hän pyysi pienellä äänellä pullon vichyä, Heli ei tilannut sitäkään.

Itti iski innokkaasti Kingis-puikkoonsa ja Hilla ja Tuuli söivät jäätelöä yhtä hyvällä halulla. Ja jälleen Itistä tuntui, että Hanna vältteli heidän katseitaan. Heli sen sijaan oli asettautunut nojaamaan kioskin tiskiä vasten ja naputtelit tekstiviestiä puhelimellaan.

– Nauttikaa, koska tosiaan tänään on viimeinen tilaisuus ostaa jäätelöä, Malla muistutti vielä.
– Jatkamme ison tien laitaa pari kilometriä ja sen jälkeen lähdemme pikkuteitä kohti ekaa leiripaikkaa.
– Voi olla, että tulee jäätelövieroitusoireita, mutta ehkä siitä selviää, Itti hymyili ja tarjosi Mallalle karkkia. Sen jälkeen hän laittoi pussin kiertämään ja vilkaisi ripsiensä alta Hannaa. Helin kieltäytyminen oli odotettavissa, mutta Hanna selvästi nielaisi ojentaessaan karkkipussin eteenpäin.

Sitten noustiin jo hevosten selkään ja matka jatkui: ensin ison tien laitaa, sitten pienemmälle maantielle, jota edettiin reipasta ravia, sen jälkeen polkuja. Lounasta he pysähtyivät syömään harmaaseinäisen ladon kulmalle. Malla kaivoi selässään olevasta pikkurinkasta esiin isoja tupperware-laatikoita, joissa oli valmiiksi tehtyjä juusto- ja kinkkuvoileipiä sekä kaksi isoa termosta, joissa oli keittoa. Päivä oli puolipilvinen, joten lämmin keitto maistui hyvältä. Varustelistassa oli mainittu, että päivän ajalle piti mukaan pakata lusikka ja haarukka sekä lautanen tai isompi muki, ja niinpä ruokailuvälineet olivat kätevästi mukana. Aurinkokin pilkisti ja lämmitti ladon seinää.

Kun he olivat nousemassa takaisin ratsaille, Tuuli nykäisi vaivihkaa Ittiä.

– Oletko sinä huomannut, että tuo Hanna ei syö mitään, Tuuli kuiskasi.
– Joo, olen tarkkaillut sitä jo pitkin päivää, Itti kuiskasi takaisin.
– Ihme touhua!
– Vähän pelottavaa, Tuuli kuiskasi.
– Nämä ovat aika fyysisiä päiviä kuitenkin, ei tuo peli vain kovin pitkään vetele, häneltähän loppuvat voimat.
– Tiedän! Mutta sitä en tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä.
– Pitäisikö meidän puhua Mallalle?

Itti harkitsi hetken.

– Jossain vaiheessa ehkä kyllä, mutta ei nyt vielä. Jos hänellä on vaikka vain huono päivä?

Tuuli nyökkäsi.

– Voihan se olla. Katsotaan tilannetta huomenna.
– Okei. Ja nyt mentiin, Itti vastasi ja kiipesi hevosen selkään.

Aurinko paistoi nyt mukavasti selkää lämmittäen ja Itti päätti olla huolehtimatta. Mikään ei saisi pilata tätä vaellusta!

Teksti Maija Kajanto
Kuvitus Marikki Mattila

Lue jatkokertomuksen edellinen luku.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2014/06/villivarsan-jatkokertomus-suomenhevosvaellus-luku-6/#wa" title="Villivarsan jatkokertomus: Suomenhevosvaellus, luku 6"]

Avainsanat: