Villivarsan jatkokertomus: Suomenhevosvaellus, luku 7

Jatkokertomus: Suomenhevosvaellus

Iltapäivän aikana ratsastettiin yhä kauemmas isommilta teiltä ja metsätiet muuttuivat pieniksi ja kiemuraisiksi. Lopulta saavuttiin aukiolle, jolle oli rakennettu tulipaikka ja maassa olevista jäljistä näki selvästi, että täällä telttailtiin usein. Ja aukiolla seisoi tutun näköinen mönkijä.

– Heippa Kasper, Malla huikkasi. Tulipaikan vieressä olevalta penkiltä ponnistautui ylös pitkänhuiskea nuori mies aurinkolasit päässä ja hymyili iloisesti. Itin sydän jysähti häiritsevästi ja hän koetti katsella muualle.
– Odotitko kauan, Heli kysyi kehräävästi Kasperilta.
– Puolisen tuntia. Ja mikäs täällä on odotellessa, Kasper vastasi reippaasti.
– Onko teillä kaikilla jo kankut kipeinä ratsastuksesta?
– No nyt kun kysyit niin kyllä, Elina vastasi ja pyrskähti nauramaan laskeutuessaan hevosen selästä.
– Huh, tämä oli superkivaa, mutta kyllä sen huomaa, kun on hevosen selässä näin monta tuntia putkeen!
– Tämä ensimmäinen päivä on aina vähän sellainen irtiottopäivä, Malla valotti.
– Huomenna, kun meillä menee aamulla aikaa telttojen kasaamiseen ja illalla taas niiden kokoamiseen, myös päivä on vähän lyhyempi. Älkääkä välittäkö jos tänään on vähän kankea olo, kyllä se helpottaa!

Siitä eteenpäin Malla jakoi tehtäviä kenraalimaisen jämäkästi. Ensimmäisenä huolehdittiin hevosista, riisuttiin satulat ja suitset, harjattiin hevoset ja kannettiin lähellä virtaavasta purosta niille juotavaa. Hevoset pääsivät liinoissa aukion laidalle ja Heli ja Elina saivat tehtäväksi tarkistaa, ettei maassa ollut edellisten retkeilijöiden jäljiltä lasinsiruja tai mitään muutakaan, mikä olisi hevosille vaarallista. Itti, Anna ja Hanna komennettiin Kasperin avuksi kokoamaan telttoja ja Tuuli ja Hilla saivat auttaa Mallaa aloittelemaan ruoanlaittoa retkikeittimillä. Tuuli oli onneksi käyttänyt trangiaa aikaisemminkin, joten heillä homma eteni. Sen sijaan Itti alkoi tuntea itsensä toivottoman läppäkäpäläksi telttojen kanssa.

– Minä en ymmärrä, miten tämä pitää tehdä! Tämä näyttää joltain Aku Ankasta varastetulta, Itti tuskaili lopulta.
– Nou hätä, katsotaanpa, Kasper ilmestyi tyttöjen taakse.
– Ota tuosta kiinni ja kiristä, ja näihin lenkkeihin nuo kiilat.

Itistä tuntui, ettei mikään oppi jäänyt päähän ja teltannarut tuntuivat sotkeentuvan yhä pahemmin hänen käsissään. Miten voi ihminen olla äkkiä tällainen tumpelo? Nyt piti ryhdistäytyä! Mutta eihän siitä mitään tullut – yrittäessään yhä innokkaammin kiskoa teltannaruja, Itti onnistui kiskaisemaan koko telttatekeleen nurin.

– Jos mä vaikka nukun taivasalla, Itti koetti naurahtaa luontevasti.
– Höpö höpö, kyllä tämä tästä, Kasper vakuutti hyväntuulisesti ja kumartui nostamaan telttakangasta maasta.

Hetken poika oli niin lähellä, että Itin piti nielaista. Sitten hänen teki mieli läimäyttää itseään. Tämä ei nyt vain ollut ollenkaan hänen tapaistaan!

Lopulta teltat kuitenkin olivat pystyssä, vaikka Itistä tuntui, että Kasper, Hanna ja Anna tekivät isoimman työn ja hän lähinnä kohelsi yrittäessään auttaa. Mutta pääasia, että homma oli valmis! Mallan käskystä tytöt purkivat mönkijästä makuualustat ja makuupussit ja levittivät ne valmiiksi telttoihin odottamaan.

– Ja sitten joka iikka käy purolla pesemässä ainakin naamataulunsa ja muutenkin jos haluaa raikkaamman olon, niin nyt kannattaa toimia, Malla kannusti.
– Sen jälkeen kuiva paita päälle ettei tule kylmä ja sitten syömään, hop hop! Italianpata on ihan kohta valmista!

Tytöt rynnivät purolle iloisesti nauraen ja jutellen. Itti heitti ujostelematta paidan ja rintaliivit päältään, sitaisi tukkansa pikaiselle ponihännälle ja kumartui puron suvantopaikan kohdalle pesemään kainalonsa ja kaulansa. Vesi oli kirpaisevan kylmää ja tytöt kiljahtelivat vuoron perään räiskiessään vettä päälleen. Mutta pikapesu kannatti ja saatuaan kuivan, löysän t-paidan päälleen Itti tunsi olevansa kuin uusi ihminen. Muutkin peseytyivät, kuka perusteellisemmin, kuka pikaisemmin. Heli tuntui oikein nautiskelevan rintaliiveillä oleilusta ja Itti huomasi hänen vilkaisevan aukiolle päin. Turha vaiva, Kasper oli varsin määrätietoisesti lähtenyt kävelykierrokselle toiseen suuntaan tyttöjen suunnatessa purolle – Itistä tuntui, että se oli edellisten reissujen rutiinia. Hanna sen sijaan pesi vain kädet ja kasvot ja palasi ratsastuspaidassaan toisten kanssa aukiolle, jossa Malla alkoi jakaa tytöille iltaruoaksi italianpataa.

Ruokailuhetki oli iloinen ja naurava, jopa Heli tuntui vähän irrottautuvan nokkavasta asenteestaan ja nauroi muiden mukana, kun Kasper ja Malla kertoilivat sattumuksia edellisiltä vaelluksilta. Kun ilta eteni ja aurinko katosi puiden taakse, Malla sytytti nuotion ja he paistoivat huoltomönkijästä otettuja vaahtokarkkeja ja makkaraa tikkujen nokassa sekä leikkivät sanapelejä, joiden järjestämisessä Anna ja Elina osoittautuivat mestareiksi. Kaiken kaikkiaan ilta oli yllättävänkin leppoisa ja ryömiessään makuupussiinsa kolmen hengen telttaan Hillan ja Tuulin kanssa Itti ajatteli, että oli harvoin kokenut mitään ihan näin hienoa kuin tämä vaellus.

Teksti Maija Kajanto
Kuvitus Marikki Mattila

Lue jatkokertomuksen edellinen luku.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2014/06/villivarsan-jatkokertomus-suomenhevosvaellus-luku-7/#wa" title="Villivarsan jatkokertomus: Suomenhevosvaellus, luku 7"]

Avainsanat: