Villivarsan jatkokertomus: Suomenhevosvaellus, luku 17

Jatkokertomus: Suomenhevosvaellus

Anuliinan kaviot lipsahtelivat märillä kivillä. Sade valui taukoamattomana virtana pitkin Itin sadetakkia ja hän mietti itsekseen, kuinka kauas he joutuisivat vielä menemään. Peikkovuori oli enemmänkin sarja kukkuloita kuin varsinainen vuori, polku nousi ja laski, kiemurteli pitkin rinteitä ja nousi taas. Välillä Itti ihmetteli, olivatko he polulla ollenkaan, mutta Kasper tuntui tuntevan reitin.

Aina noin kymmenen minuutin välein he pysähtyivät ja koettivat, löytäisikö puhelin jo kenttää, mutta aina vain puhelin tuntui etsivän signaalia. Lopulta Ittiä alkoi tosissaan pelottaa, että he eksyisivät eivätkä löytäisi täältä enää alas.

– Me olemme olleet täällä jo tunnin, hän sanoi lopulta Kasperille.
– Mitä jos kenttää ei löydy?
– Pakko löytyä, Kasper sanoi ahdistuneesti.
– Mutta tietenkin mitä myöhempään tämä menee, sitä vaikeampi on myöskään saada enää isää hereille.
– Mitä kello on nyt?
– Lähestyy puolta yötä.

Tuuli repi puita Peikkovuoren rinteillä. Itti huokaisi ja pyyhkiä sadetta kasvoiltaan. Oli jatkettava. Hän koetti pitää Hannan kuumeiset, väsyneet kasvot mielessään.
Lopulta edessä alkoi häämöttää Peikkovuoren huippu. Tuuli ujelsi korvissa täällä entistä kovemmin. Kasper laskeutui ratsailta ja Itti liukui myös satulasta polun varteen, otti haltuunsa sitten myös Kasperin hevosen ohjat, kun poika kaivoi kännykän esiin.

– Hei, jes! Yksi palkki! Se ei ole paljoa, mutta riittää ehkä, sanoi Kasper ja paineli innokkaasti puhelimen näppäimiä.

Itin hampaat kalisivat. Hetken päästä Kasperin ääni kuului innokkaana.

– Isä! Isä, hyvä kun heräsit! Kuuletko sinä… Haloo? Isä? Isä?

Puhelin päästi piippauksen ja Kasper kirosi.

– Kenttä on liian huono.
– Okei, ota rauhallisesti, Itti sanoi tiukasti.
– Se voi kestää tekstiviestin lähettämisen helpommin kuin puhumisen.
– En minä jaksa näpyttää, nyt on kiire!
– Soittelusta ei ole hyötyä jos et saa asiasi toimitettua. Kirjoita viesti, minä sanelen, pian nyt!

Murahtaen Kasper totteli. Hetken päästä viesti oli valmis lähtemään.

”Yksi leiriläinen sairaana, kova kuume. Voitko ottaa auton ja trailerin ja lähteä heti ajamaan Keltaojalle? Tuomme hänet sinne. Vastaa pian! K.”

– Ja nyt lähtee, Kasper sanoi.

Vaan ei lähtenyt. Puhelin ei saanut kenttää. Itistä tuntui, että hän istahtaisi kohta kivelle itkemään. Mutta ei, nyt piti pysyä rohkeana.

– Kiipeä tuohon puuhun tai kivelle ja yritä uudestaan!

Huokaisten Kasper työnsi puhelimen vedenpitävään pussiin ja taskuunsa ja kiipesi lähellä jököttävän kivenlohkareen päälle. Hän asettui jonkinlaiseen polviseisontaan kivelle, nosti puhelimen kohti taivasta ja odotti. Hetken kuluttua yksi palkki ilmestyi ja nopeasti Kasper painoi Lähetä -nappia.

– Viesti lähti, hän huusi sitten Itille.
– Nyt pitää vain odottaa paluuviesti.

Jossain kaukana kuului rytinää kun tuuli katkoi puita. Itti yritti rauhoitella hevosia. Minuutit matelivat. Ja sitten, lopulta, kuului puhelimsta piippaus. Kasper luki viestin ääneen.

– ”Ok. Lähden heti. Nähdään Keltaojalla. Isä.”
– Huh, Itti sanoi ja hymyili Kasperille.
– Ja nyt sitten puhelin taskuun, tule varovasti sieltä kiveltä alas ja sitten ratsastetaan kuin tuulispäät!

Teksti Maija Kajanto
Kuvitus Marikki Mattila

Lue jatkokertomuksen edellinen luku.

Avainsanat: