Villivarsan jatkokertomus: Suomenhevosvaellus, luku 21

Jatkokertomus: Suomenhevosvaellus

Iltapäivän auringossa näkyi tuttu näky: vaellusleirin alkupiste, maatalon pihapiiri ja siellä tuttu mönkijä. Kun tytöt ratsastivat pihaan, ovelle ilmestyivät Heli ja toisten iloksi myös Hanna.

– Hanna! Mikä vointi? Kuinka jakselet? Saitko nukuttua? Kysymykset satelivat samalla, kun tytöt nousivat hevosilta ja venyttelivät jäykistyneitä jäseniään.
– Paremmin, kiitos, Hanna vastasi vähän ujosti.
– Reilusti syötävää ja juotavaa, sillä se on lähtenyt, virkkoi emäntä ujostelematta.
– Aamulla kuumetta vielä oli vähän, nyt ei enää. Lepoa ja nestettä, sanon minä. Mikäs teillä muilla on vointi? Väsyttääkö?
– Sopivasti, Tuuli vastasi iloisesti.
– Malla kertoi, että täällä olisi sauna odottamassa, sen voimilla olemme jaksaneet!
– Juu, Kasper sen tuossa jo laittoi pari tuntia sitten lämpiämään, ja kylpypalju on myös lämpimänä, vakuutti Mallan ja Kasperin isä saaden aikaan riemunkiljahdusten sarjan.

Leiri päättyi siis lopulta riehakkaisiin tunnelmiin. Pihasauna hoiti ihanasti jumiutuneet lihakset ja väsyneet mielet, ja sen jälkeen käytiin puhtaissa vaatteissa illallispöytään. Mallan ja Kasperin äiti oli tehnyt ison annoksen karjalanpaistia ja Itti huomasi hyvillään, että sekä Heli että Hanna lastasivat lautasilleen reilun annoksen ja ottivat myös jälkiruokakiisseliä muiden kanssa. Ehkä heilläkin jokin asia oli muuttunut tuossa ruokaan suhtautumisessa. Vaikka he sitten oliisvat jatkossakin tarkkoja syömisestään, niin ihan kaikkiin hassutuksiin ei ehkä täytyisi lähteä.

Kun ruoka oli syöty, oli aika pakata loput tavarat ja hyvästellä Anna, Elina, Malla ja Kasper. Itti, Tuuli, Hilla, Hanna ja Heli olivat suuntaamassa yöjunalle Joensuuhun, Mallan ja Kasperin isä oli lähdössä viemään heitä. Tuntui aika haikealta halata hyvästiksi, vaikka tytöt päättivätkin pitää yhteyttä.

Kun toiset lastautuivat minibussiin, Itti huomasi viivyttelevänsä pihalla. Katse haki vähän arkana Kasperia ja Itti huomasi myös tämän jääneen palloilemaan pihalle vähän sen näköisenä ettei oikein tiennyt mitä teki.

– No tuota, moi sitten, Itti sanoi lopulta.
– Moi, Kasper sanoi katsellen Ittiä pitkään.

Sitten hän astui päättäväisesti lähemmäksi ja veti Itin syliinsä, rutisti lujaa ja Itti huomasi kietovansa kädet pojan ympärille, sulkevansa silmänsä ja toivovansa, ettei tämä hetki päättyisi ikinä.

Paitsi että se päättyi: Kasperin isä tööttäsi torvellaan, Itti irrottautui vastahakoisesti ja heittäen poikaan vielä haikean katseen, kiipesi bussiin. Ja eivätkös tytöt ihan kiusallaan ruvenneet taputtamaan hänen noustessaan autoon. Itti punastui komeasti.

– Pöljät, hän sanoi kiukkuisesti.
– Jaa me vai, Heli nauroi ja tönäisi Ittiä leikkisästi.
– Näkisitpä oman ilmeesi.

Itti ei voinut olla hymyilemättä. Olipa tämä ollut vaellus!

Teksti Maija Kajanto
Kuvitus Marikki Mattila

Lue jatkokertomuksen edellinen luku.

Avainsanat: