Kisa: Parasta syksyllä?

Mikä on parasta syksyllä hevosen kanssa?

Lähetä vastauksesi ja yhteystietosi 1.11.2010 mennessä os. villivarsa@otavamedia.fi tai Otavamedia Oy, Villivarsa / Meidän boksi 10, 00002 Helsinki.

Kaikkien vastanneiden kesken arvomme Sinä ja hevosesi -dvd:n (Nordisk Film). Dvd:llä opetetaan hoitamaan hevosta ja perusasioita ratsastuksesta.

Sinä ja hevosesi

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/kisa-parasta-syksylla/#wa" title="Kisa: Parasta syksyllä?"]

Katso tänään: Hevosia telkkarissa

Uskomattomat eläimet -sarjassa on tänään pääosassa rohkea Kenny-hevonen. Kenny on sanfransiscolainen poliisihevonen, jolla on takanaan jo yli kymmenvuotinen työura. Jaksossa tutustutaan Kennyyn ja poliisihevosen koulutukseen.

Ohjelma esitetään SuomiTV-kanavalla klo 17.

Kenny-hevonen / Uskomattomat eläimet / SuomiTV

Jos et ehdi katsoa jaksoa telkkarista, voit katsoa sen myöhemmin täältä.

Kuva: SuomiTV

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/katso-tanaan-hevosia-telkkarissa/#wa" title="Katso tänään: Hevosia telkkarissa"]

Ponikuninkuusravit tänä viikonloppuna

Ponikuningas 2009 Nearly PerfectPonikuninkuusravit ajetaan Kajaanissa lauantaina ja sunnuntaina. Ohjelmassa on 20 lähtöä.

Lauantaina on mm. kuninkuuskilpailun ensimmäinen lähtö sekä tytöille suunnattu Poniprinsessa-lähtö. Sunnuntaina ponikuninkuus ratkeaa. Lisäksi ajetaan poikien Poniprinssi-lähtö.

Kaikkiin viikonlopun lähtöihin osallistuu yhteensä lähes 130 ponia.

Keppihevoset mukana kunkkareissa

Ravien yhteydessä yritetään rikkoa keppareiden maailmanennätys. Samaan paikkaan pitäisi saada mahdollisimman paljon keppihevosia yhtäaikaa. Ennätys on, toistaiseksi, saksalaisten hallussa.

Ennätysyrityksen yhteydessä valitaan myös tapahtuman kaunein keppihevonen.

Lisätietoa keppihevostapahtumasta löytyy täältä.

Kuvassa vuoden 2009 ponikuningas Nearly Perfect. Kuvat Hippola / Renja Ojanperä.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/ponikuninkuusravit-tana-viikonloppuna/#wa" title="Ponikuninkuusravit tänä viikonloppuna"]

Keppariennätys Suomeen!

VillivarsaKainuun raviradalle kokoontui lauantaina peräti 845 keppihevosratsukkoa. Se tarkoittaa, että saksalaisten tekemä keppihevosten kokoontumisen ennätys meni rikki kevyesti! Saksalaisten ennätyksessä ratsukoita kokoontui vain alle 600.

Keppariennätys rikottiin ponikuninkuusravien yhteydessä. Ennätys kirjataan Guinnessin ennätysten kirjaan.

Tapahtumasta löytyy kuvia mm. Kainuun Sanomista.

Lähiaikoina kuvia ja tietoa on tulossa myös Kajaanin Ratsastusseuran sivuille.

Villivarsa onnittelee kaikkia ennätyksen rikkomiseen osallistuneita harrastajia sekä tapahtuman järjestäjiä.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/keppariennatys-suomeen/#wa" title="Keppariennätys Suomeen!"]

Erikoista estehyppyä Horse Show’ssa

 Helsinki International Horse Show on taas Hartwall Areenalla 21.-24.10. Uljaiden kouluratsujen ja maailmanluokan esteratsujen lisäksi areenalla nähdään erikoista estehyppyä. Ranskalainen The Horse Men -ryhmä hyppää samoja esteitä kuin hevoset. Uskomatonta mutta totta! Kuka lahjoittaisi näille miehille keppihevoset?

 

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/erikoista-estehyppya-horse-showssa/#wa" title="Erikoista estehyppyä Horse Show’ssa"]

Hyvää hoitoa

Villivarsa 11/2010Marraskuun Villivarsassa keskitytään hevosten hoitamiseen. Kertaame harjaamisen perusteet ja harjausvälineet. Selvitämme, kuinka erilaista on tuntihevosen hoitaminen yksityishevosen hoitamiseen verrattuna.

Tapasimme myös hevoskuiskaaja Kari Vepsän. Hän antaa Villviarsan lukijoille erinomaisia vinkkejä hevosen käsittelyyn, oli kyseessä sitten näykkivä, säpsy tai kuljetuskammionen humma.

Äänestä suosikkiasi Vuoden hevoseksi

Nyt on aika äänestää Vuoden hevosta ja Vuoden keppihevosta. Kummassakin sarjassa suloisia ehdokkaita. 

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/hyvaa-hoitoa/#wa" title="Hyvää hoitoa"]

Kuukauden kysymys: Omena vai porkkana?

Kumpi on parempi herkku, omena vai porkkana?

Lähetä perusteltu vastauksesi ja yhteystietosi os. villivarsa@otavamedia.fi tai Otavamedia Oy, Villivarsa 11/ Kuukauden kysymys, 00002 Helsinki.

Kaikkien vastaajien kesken arvotaan kirjat Enkelihevonen ( Marvi Jalo) ja Hekla säntää kesään (Saara Niemi & Johanna Viitanen).

Enkelihevonen Hekla säntää kesään

 

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/kuukauden-kysymys-omena-vai-porkkana/#wa" title="Kuukauden kysymys: Omena vai porkkana?"]

Novellikisan voittajia: Silmu

VillivarsaKirjoittanut: Laura Malinen, Espoo

Kävelin hakemaan Silmua laitumelta. Silmu oli vaaleanrautias suomenhevostamma, jolla oli melkein valkoiset jouhet ja kaunis läsi. Silmu oli 14-vuotias. Se oli kiltti ja rauhallinen ja se rakasti harjaamista.

Minua jännitti, sillä olin saamassa oman hevosen. Isäni oli voittanut lotossa pääpotin ja olimme muuttamassa maalle. Saisin oman hevosen. Minä halusin Silmun.

Laitumella oli myös suomenhevostammat Leena ja Peili ja lämppäritamma Star. Niillä kaikilla oli varsat. Silmukin saisi myöhemmin kesällä varsan. Oli ihana päivä, sillä eilen oli alkanut kesäloma. Laitoin Silmulle riimun ja talutin sen tallille. Hain Silmun pakin ja vein sen harjauspuomille. Silmu nautti harjaamisesta ja roikotti alahuultaan.

Pekka talutti Selmu-Annin pihaan. Se oli rauhaton ja kiskoi Silmukkaan luo. Selmu oli kiimassa, ja se astutettaisiin M.S.Purkella, kun se tulisi raveista. Silmukas oli hieno ori, mutta molemmat olivat Silmun varsoja, joten Selmua ei voitu astuttaa sillä.

– Menen totuttamaan Donna Alicea riimuun, Pekka sanoi.

Pekka oli tallin omistaja, ja hän kasvatti ravihevosia. Donna Alice oli Starin varsa.

Silmukas seisoi tallissa rauhattomana ja kuopi lattiaa. Silmukas oli Silmun, jonka oikea nimi oli Tuulen Silmukka, ensimmäinen varsa. Halusin myös Silmukkaan, vaikka sitä en saisi. Silmukas oli harvinainen valkoinen suomenhevonen ja se oli jalostusori. Silmukas oli 7-vuotias ja melkein valkoinen, ei ihan, sillä siinä oli vielä vähän harmaata.

Kun olin harjannut Silmun, vein sen takaisin laitumelle ja lähdin kotiin.

Kotona äiti huusi:

– Milla, tule katsomaan, täällä on sun valokuva-albumi. Tuu kattomaan, sano heitetäänkö pois vai otetaanko mukaan.

Menin olohuoneeseen katsomaan. Äiti pakkasi tavaroita. Muuttaisimme jo kahden viikon päästä. Vain kaksi viikkoa aikaa olla Silmun kanssa.

Billy tuli kerjäämään Tomin kanssa rapsutuksia. Billy oli bordercollie ja Tom tavallinen maatiaiskissa. Billy ja Tom olivat parhaat ystävykset, ja ne olivat melkein aina yhdessä. Valokuva-albumi sisälsi kaikenlaisia kuvia. Sieltä löytyi yksi kuva Silmustakin.

– Tän albumin vois ottaa mukaa, sanoin katseltuani kuvia.

Menin omaan huoneeseeni lukemaan kirjaani loppuun. Olin pakannut kaikki tavarani laatikoihin, paitsi vaatteet, jotka tarvitsin. Sänkyni vieressä oli vielä kasa kirjoja, jotka olivat lainattu kirjastosta. Äkkiä soi puhelin. Menin alakertaan vastaamaan kotipuhelimeen. Pekka siellä soitti:

– Milla, Silmu ja Star ovat karanneet! Tule heti tänne, jos voit.

Lähdin heti tallille, vaikka oli alkanut sataa. Juoksin koko matkan ja tulin paikalle hengästyneenä.

– Mitä tapahtui? kysyin Pekalta kun hän tuli luokseni.

– Valtteri ajoi traktorilla ohi ja hevoset pelästyivät, Pekka vastasi.

– Saimme Peilin ja Leenan varsoineen metsän reunassa kiinni, mutta Silmu, Star ja Donna Alice kerkesivät kadota metsään, Pekka sanoi.

– Kuinka kauan siitä on? kysyin.

– Noin kymmenen minuuttia, Pekka vastasi.

– Hyvä, otetaan jokainen riimunnarut ja taskulamput ja lähdetään etsimään. Ne voivat joutua valtatielle! sanoin.

– Voisimme liikkua pareittain, Pekka ehdotti.

Paikalla oli meidän lisäksemme kuusi tallityöntekijää ja Pekan tytär Maria.

– Minä voin mennä Millan kanssa, Maria sanoi.

– Henna ja Petra, Valtteri ja Venla ja Tiina ja Matilda voivat olla parit. Minä jään tänne, että jos ne tulevat takasin, niin täällä on joku, Pekka sanoi.

Minulla oli oma taskulamppu, ja Maria kävi hakemassa riimunnarut ja taskulamput kaikille. Kuljimme aluksi valtatien suuntaan, mutta kuulin hirnuntaa Kähösen ukon mökiltä päin ja lähdimme sinne.

– Mitä jos Silmulle on tapahtunut jotain? sanoin.

– En usko, mutta jos se on siellä jyrkänteellä Kähösen ukon mökin takana, niin asiat voivat olla huonosti, minua vuoden vanhempi Maria sanoi.

– Kuuntele! sanoin.

– Koira haukkuu. Ehkä Kähösen Tipsu on löytänyt Silmun tai Starin, Maria innostui.

– Minusta se ajaa jotain takaa, sanoin huolissani.

– Älä, Maria sanoi.

– Tule! sanoin ja kiskaisin hänet mukaani.

Juoksimme Kähösen mökille ennätysajassa. Siellä Tipsu haukkui ja Kähösen ukolla oli kivääri.

– Nyt tuo koni tuli viimeisen kerran minun mailleni, ukko sanoi.

– Mitä te teette? Maria kysyi.

– Tuo koni syö kaikki kasvini, ukko valitti. Samassa soi Marian puhelin.

– Mitä? Okei. Selvä. Me tiedetään missä se on, Maria sanoi puhelimeen.

– Star ja Donna Alice on saatu kiinni valtatien varrelta, Maria sanoi.

– Eli Silmu on tuolla kielekkeellä, sanoin kauhistuneena.

– Kähönen, voisitteko olla osoittelematta sillä kiväärillä Silmua, me viedään se pois, Maria sanoi.

– No, viekään se sitten, mutta nopeasti, Kähönen sanoi ja laski kiväärin.

Menimme jyrkänteen reunalle ja katsoimme noin kaksi ja puoli metriä alapuolellamme olevalle kielekkeelle. Siellä Silmu seisoi hermostuneesti vapisten.

– Kähönen, onko sinulla köyttä, jota pitkin voisin laskeutua tuonne alas? kysyin ja vilkaisin ukkoa.

– On, mutta miten saat konin sieltä pois? ukko kysyi.

– Pienenä, kun jotkut pojat kysyivät, että pääsisinkö tuolta pois ilman köyttä, keksin, että tuolla alhaalla on kapea polku, joka johtaa toiselle polulle, jota pitkin pääsee ylös, sanoin ja osoitin alas.

Polku oli noin puoli metriä alapuolellamme, ja se oli kapea ja vaarallinen. Osasta rinnettä polku oli murtunut kokonaan, ja tasaista maata oli vasta 20 metriä alapuolellamme. Sitten osoitin toisella puolellamme olevaa polkua joka oli paremmassa kunnossa.

– Okei, Maria sanoi.

– Köysi on tässä, Kähönen sanoi.

Kipusin notkeasti alas, kuten olin koulun liikkatunneilla usein tehnyt.

– Maria, anna mulle sun paita, sanoin puolimatkassa alas kielekkeelle.

Maria antoi paitansa, ja minä jatkoin matkaa alas Silmun luo. Juttelin sille koko ajan, ja se lakkasi lopulta vapisemasta.

– Rauhassa nyt tyttö, ei ole mitään hätää, juttelin Silmulle.

Kietaisin paidan Silmun kaulaan, koska Silmu oli onnistunut saamaan riimun pois päästään. Laitoin narun kiinni paitaan ja pyysin Silmua seuraamaan. Se seurasi vastahakoisesti, oli vaikea saada polulle. Lopulta se hyppäsi polulle ja lähdimme hitaasti kävelemään alas. Pääsimme onnellisesti alas ja lähdimme toista polkua ylös. Silmu kompuroi vähän ja hetken luulin, että se tippuu alas, mutta viime hetkessä se löysi tasapainon.

– Hyvä tyttö, rauhassa nyt, sanoin sille.

Pääsimme ylös onnellisesti, ja ylhäällä kysyin Kähöseltä:

– Onko sulla mitään vilttiä?

– On, tuon sen heti, ukko sanoi.

Pian hän tuli kantaen paksua vilttiä. Levitin sen Silmun selkään.

– Palautamme tämän huomenna tai ylihuomenna, sanoin Kähöselle lähtiessämme taluttamaan Silmua tallille.

– Ei tarvitse tuoda takaisin, olen ajatellut päästä siitä eroon, en oikein tykkää siitä, ukko nauroi.

Kaikki olivat jo palanneet tallille taluttaessamme Silmun pihaan. Olin laittamassa Silmua karsinaan, kun isäni ajoi paikalle.

– Milla, meillä on sinulle yllätys, Pekka sanoi.

– Hihhih, Maria hihitti.

– Olen ostamassa lupaavaa nuorta ravurioria, mutta minulla ei ole sille karsinaa, kuten tiedät, Pekka sanoi.

– Niin? sanoin.

– Niin, niin saat Silmun omaksesi! Isäsi osti sen kuultuaan asiasta, Pekka sanoi nauraen.

– Jippii! hihkuin innosta.

– Selmu muuttaa Silmun Vanhaan karsinaan ja tämä ori pääsee Selmun vanhaan karsinaan, Pekka sanoi.

Hymyssä suin menin Silmun luo ja halasin sitä.

Kahden viikon kuluttua talutin Silmun uuden kotimme talliin. Se oli siisti ja puhdas ja karsinat olivat tilavat. Laitoin Silmun perällä olevaan varsomiskarsinaan.

– No niin, nyt meillä on aikaa aina, lupaan sen, sanoin Silmulle joka hörähti hyväksyvästi.

Laitoin sille heiniä ja menin sisälle.

Eräänä aamuna menin antamaan Silmulle aamukauroja, mutta se ei tullutkaan tervehtimään minua. Kurkistin karsinaan ja näin tähtipäisen orivarsan. Varsan varsakarva oli punertavaa ja varsalla oli lähes vaaleat jouhet, kuten emällään. Menin äkkiä sisälle.

– Äiti, isä, Silmu on varsonut! huusin.

– Mitä nyt? isä sanoi keittiöstä.

– Silmu on varsonut! sanoin.

Isä tuli aamutakissa kanssani talliin.

– No johan on! hän sanoi.

Menin varovasti karsinaan.

– Minkä annat sille nimeksi? isä kysyi.

Minulla oli vastaus valmiina:

– Silmun Tähti!

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/novellikisan-voittajia-silmu/#wa" title="Novellikisan voittajia: Silmu"]

Novellikisan voittajia: Kesäopetus

VillivarsaKirjoittanut: Kirsi Silanterä

En voinut uskoa silmiäni. Pihallamme laidunsi poni! Hyppäsin ylös sängystäni ja hieraisin silmiäni toistamiseen. Tuijotin silmät ympyränä todellista, kiiltävää hiirakkoa, joka repi ruohoa puutarhassamme. Se seisoi nurmella turpa kiinni maassa aivan, kuin olisi asunut siinä koko ikänsä. Ponin karva kiilteli kilpaa auringonsäteiden kanssa ja lempeä tuuli leyhytteli sen jouhia.

Rynnistin alas kuin takapuoleen ammuttu karhu, ja herätin ryminälläni vanhempani. Kuulin epämääräistä mutinaa unenpöpperöiseltä isältäni.

– Mmmmhh.. Sam, mitä tapahtuu? Palaako jossakin?

– Heh heh, isi. Puutarhassamme on poni ja se hävittää parhaillaan uutta nurmikkoamme! Katsahdin seinäkelloon. Tuntiviisari osoitti seitsemää.

– Toki. Arvaa muuten mitä?

– No?

– Elvis on ennen asunut tässä talossa!

Menin sanattomaksi, kunnes kuulin isäni pilkallisen nauruntyrskeen ja tajusin hänen vain piikitelleen minua.

– Okei, älä sitten usko, mutta kun tunnin päästä pääset ylös sängystäsi ja nurmi on muisto vain, katsopa peiliin!

Naurahdin itselleni ja astuin ulos talosta. Hengitin syvään sisääni aamukasteen raikasta tuoksua ja sipsutin kostealla ruoholla takapihalle. Ja todellakin; ruohoa nyppi ihka oikea poni! Kun se huomasi tuloni, se katsoi minua pitkään ja tuli sitten luokseni. Silitin sen poskea ja painoin otsani sen otsaa vasten.

– Kukas karkulainen sinä olet? kysyin siltä. Poni ei tietenkään vastannut. Se heilautti päätään ja kääntyi ympäri. Valmistauduin kipakkaan potkuun ja peräännyin, mutta poni ainoastaan vilkuilikin minua ilkikurisesti. Sen tummat silmät porautuivat minuun lumoavasti kutsuen minut haaveilemaan.

Istahdin nurmelle ja kuvittelin, millaista ponilla olisi ratsastaa. Kuvittelin itseni hiirakon selässä, laukkaamassa kukkaniityilla ilman satulaa. Mutta tiesin sen olevan mahdotonta. Poni ei ollut minun.

Sain päähänpiston. Mitä jos…

Kävelin ponin luo ja rapsutin sitä korvien takaa. Mitä enemmän mietin suunnitelmaa, sen paremmalta se tuntui.

– Kaunokainen, mitä sanoisit, jos istahtaisin hetkeksi selkääsi? kysyin ponilta. Se sulki silmänsä ja hörähti pehmeästi. Eihän siitä mitään haittaakaan olisi, eihän?

Siirryin ponin sään viereen. Se ei ollut kovin korkea, joten selkään pääseminen ei olisi ongelma. Katsoin vielä hiirakon harmaata päätä, ja sen ystävällinen katse vakuutti minut. Hypähdin kevyesti sen selkään.

Tunne, joka ympäröi minut, oli upea. Kuin olisin istunut onnen kyydissä. Ponin karva oli lämmin. Sivelin sen kaulaa ja painoin pohkeeni sen kylkiin. Takerruin vaistomaisesti kiinni tuuheasta harjasta, mutta ymmärsin aikeeni turhaksi, kun poni kuljetti minua tasaisessa käynnissä talomme seinänviertä.

– En voi kutsua sinua koko ajan pelkäksi kaunokaiseksi. Mitä jos annan sinulle väliaikaisen nimen? Saat olla Wind. Olet Tuulen Ratsuni.

Naurahdin kevyesti ja kannustin salaperäisen ponin raviin. Olin varma, että ravi olisi korkeaa ja epämukavaa, mutta se tuuditti minua lempeästi edestakaisin. Kevyt tuulenvire henkäili kasvoillani. Nautin unelmaponin askelista.

Suljin silmäni. uskaltaisinko laukata? Pihamme oli aidattu, joten poni ei pystyisi lähtemään holtittomasti minne sattuu, vaikka en kyllä itsekään uskonut sitä siitä.

Yhtäkkisesti tunsin syyllisyyden piston. Poni oli kuljettanut ja kuljetti minua vieläkin varmasti ja turvallisesti, ja teki kaiken minun vuokseni, ja nyt jo olin syyttämässä sitä ryöstämisestä, mitä ei edes ollut tapahtunut. Vaikka tiesin, että se ei ymmärtäisi minua, tahdoin perua mietteeni. Silitin ponin kaulaa.

– Laukataanko, unelmani?

Painoin laukka-avut hiirakon kylkiin ja kumarruin sen kaulalle. Kuiskasin sille:

– Mennään, Wind! Laukkaa kuin tuuli!

Pihamme oli todella tilava, ja olenkin aina ehdottanut, että takapihalle voisi rakentaa pihaton, mutta isä ei ollut taipunut. Nyt tilasta oli enemmän kuin hyötyä.

Poni kiihdytti vauhtia ravista laukkaan. Tunsin sen jokaisen askeleen; tunne oli sanoinkuvaamaton. Unelmaponini toimi paino-avuilla eikä tuntunut edes harkitsevan ryöstäytymistä. Nojauduin vielä enemmän eteenpäin ja nautin vauhdin hurmasta.

Hiirakko lisäsi vauhtia, ja tunsin sen innokkuuden. Silti se ei kiihdyttänyt enempää mitä pyysin. Rakastin yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka jylläsi sisuksiani.

Olin täysin hurmioissani, ja kun aita lähestyi, en ajatellut edes sen vertaa, että olisin katsonut ympärilleni. Luulin tietäväni, missä kohtaa pihamme olin, ja aidan takana olisi turvallista. Mutta joskus ihminen vain arvioi itsensä väärin.

Palasin kirjaimellisesti takaisin maan pinnalle, kun poni pysähtyi äkillisesti, vetäisi päänsä alas ja lähti ravaten pois paikalta. Lensin suoraan olkapäälleni ja kipuaalto käväisi käsivarttani pitkin. Rutistin silmäni kiinni ja pitelin olkapäätäni.

Miten se saattoi tehdä minulle näin? Olin luottanut siihen täydellisesti, ja nyt se heitti minut kylmästi selästään. Kyyneleet kohosivat silmiini ja kiljuin lähelläni laiduntavalle ponille:

– Kamala, kamala poni! Häivy heti täältä! En enää ikinä kaipaa sinua enkä tahdo nähdä sinua silmissäni!
Viskasin hienoa hiekkaa sen suntaan terveellä kädelläni. Poni katsahti minuun surullisesti ja laukkasi pois pihapiiristämme.

Koko kehoni vavisi itkun voimasta. Käperryin maahan ja avasin silmäni varovasti.

Tajusin, missä olin, kun näin valkoisen puuaidan ylläni, ja sen takana, autotiellä, rymisteli rekka ohitseni aivan kahdenkymmenen sentin etäisyydeltä. Kesäaurinko häikäisi silmiäni ja tunsin itseni petturiksi.

Olin ollut itsekäs, inhottava ihminen pienelle, uskomattomalle ponille, joka pelasti meidän molempien hengen. Tiesin, ettei sanojaan ja tekojaan voinut perua, mutta tällä hetkellä teki mieleni palavasti kelata aikaa taaksepäin.

Juuri nyt tuo urhea poni oli kenties matkalla kohti seuraavaa pihaa, valloittamaan jonkun toisen sydämen, ja opettamaan kulkemisen silmät auki, avoinna ympäristölleen.

Vaikka kesälomani ensimmäinen päivä ei ollut alkanut kovinkaan häikäiseväti, olin hyvin onnellinen, että olin saanut kohdata Windin kaltaisen ponin. Se oli takuuvarmasti kesän ainoa asia, josta opin jotakin.

Se se taisi olla. Kesäopetus.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/novellikisan-voittajia-kesaopetus/#wa" title="Novellikisan voittajia: Kesäopetus"]

Novellikisan voittajia: Riku – maailman paras hevonen

VillivarsaKirjoittaja: Venla Yliaho

Automme kiisi maantietä pitkin. Tuijotin tylsistyneenä ulkona näkyviä maisemia. Puita, peltoja ja lehmiä. Veljeni Tuukka ja Harri istuivat vieressäni ja tappelivat Nintendosta. Tuukan kyynärpää osui kylkeeni.

”Au!” parahdin. ”Oikeesti, ettekö te voi lopettaa?! Äiti, miksi mut piti tukkia noiden älykääpiöiden kanssa tänne takapenkille? Miksi mun oli pakko edes lähteä tälle tyhmälle lomalle?”

”Yrittäkääpä olla nyt ihmisiksi vähän aikaa!” äiti ärähti. ”Istukaa hiljaa paikallanne vielä tunti!”

Nojauduin mahdollisimman kauas ääliömäisistä veljistäni, suljin silmäni ja yritin nukkua. Minun täytyikin torkahtaa joksikin aikaa, sillä kun seuraavan kerran avasin silmäni, olimme pysähtyneet vähän rähjäisen näköisen talon pihaan.
”Äiti… Emme kai me yövy täällä?!” kauhistuin.

”Tietysti yövymme, kulta. Eikö olekin kerrassaan viehättävä majatalo! Oikein vanha ja koristeellinen”, äiti lirkutti onnellisena.

Kun meidän oli ollut määrä lähteä kesälomareissulle maaseudulle ja yöpyä mukavassa majatalossa, en ollut kuvitellut ihan tällaista. Tiesin, että kesälomani olisi pilalla!

”Täällä on paljon eläimiä. Katsohan, Viivi!” Isä osoitteli pihaa ympyröiviä laitumia, joissa laidunsi leh – Hetkinen! Tuolla yhdellä laitumella ei ollutkaan lehmiä! Ne olivat… ne olivat… ”HEVOSIA!” huudahdin.

Laitumella seisoi kolme hevosta; kaksi jykevää, ruskeaa hevosta ja yksi musta pieni poni, joiden kaikkien turvat oli upotettu syvälle pitkään ruohoon.

Olin aina rakastanut hevosia suunnattomasti. Ne olivat aina olleet mielestäni upeita eläimiä. Koskaan minulla ei ollut kuitenkaan ollut mahdollisuutta tutustua niihin lähemmin, sillä meilläpäin ratsastuskouluja oli melko vähänlaisesti, ja tunnit niissä harvoissa kouluissa maksoivat maltaita, eivätkä vanhempani suostuneet kustantamaan tunteja.
Väkisinkin työnnyin pihalle autosta ja kävelin kuin unessa laitumen luo. Äiti ja isä kysyivät minulta, minne olin menossa, mutta en vastannut.

”Hei hepat”, mumisin ja työnsin kättäni hevosia kohti. Yhtäkkiä tunsin hirveän jytkyn kädessäni ja vetäisin sen äkkiä takaisin. Minulta kesti hetki tajuta, että käteni oli osunut sähkölankaan.

”Olinpa typerä”, mutisin puoliääneen. Ojensin kättäni aitaukseen uudestaan varoen tällä kertaa paremmin lankaa. Se pikkuinen poni tuli nuuskimaan minua. Syötin sille ruohotupsun aidan läpi, ja se hotkaisi sen niin nopeasti, että sormeni olivat vähällä mennä mukana.

En tiedä, kuinka kauan viivyin hevosten luona. Minusta oli ihanaa vain katsella niitä. Kuvittelin, että ne olivat minun omiani. Havahduin vasta, kun kuulin takaani askelia.

Äiti, isä, Harri, Tuukka, joku mies ja nainen sekä kaksi hoikkaa, pitkää lasta, suurin piirtein ikäiseni tyttö ja vähän nuorempi poika, tulivat minua kohti.

”Viivi, tässä on tämän talon isäntäväki”, äiti kertoi luoden minuun tuiman ilmeen, joka tarkoitti ”Sano päivää!”.

”Hei”, tervehdin poissaolevasti. ”Matti Ahonen”, mies esittäytyi hymyillen leveästi. ”Vaimoni Hannele sekä lapseni Saara ja Anssi. Sinä näytät tykkäävän hevosista, vai?” Nyökkäsin. ”Tai en mä koskaan ole ratsastanut. Enkä muutenkaan ollut näin lähellä hevosia”, selitin.

”No, tämän viikon aikana pääset varmasti ratsastamaan! Saara opettaa sinua”, Hannele lupasi ystävällisesti. ”Mutta ensin tulet käymään sisällä. Ja te kaikki haluatte varmaan haukata jotain pientä matkan jälkeen.”

Vastahakoisesti erkanin hevosista ja seurasin muita sisälle taloon. Vaikka se ulkoapäin näytti tosi ränsistyneeltä, sisältä se oli siisti ja uusi. Makuuhuoneita talossa oli paljon, ja yllätyin iloisesti, kun sain oman huoneen. Se oli melko pieni ja yksinkertaisesti sisustettu, mutta todella kotoisa. Seinät olivat rauhallisen vaaleansiniset ja ne oli koristeltu muutamalla yksinkertaisella taululla. Siellä oli vinokatto ja pehmeä, huolellisesti pedattu sänky.

Hannele oli laittanut meille tukevan lounaan, joka oli kaukana ”pienestä”, ja jo alkuruuan jälkeen mahani oli täpötäysi.

Saaralla oli luonnostaan punaiset, pitkät ja hulmuavat hiukset ja vihreät silmät. Hän näytti itse asiassa vähän noidalta. Hän oli kuitenkin todella kiva ja lörpötteli minulle ahkerasti koko lounaan ajan. Hän lupasi, että syötyämme ja purettuamme tavarat voisimme lähteä hoitamaan hevosia ja vaikka ratsastamaan. Se sai perhoset lentelemään täydessä vatsassani…

En voinut uskoa, että talutin hevosta. Sen nimi oli Riku ja se kulki säyseästi vieressäni, seuraten lajitovereitaan. Saara talutti toista suurista hevosista, Sinttua, ja Anssi Pippuri-pikkuponia, jonka hän omisti. Veimme hevoset talliin ja laitoimme ne karsinoihin. Minulle tuli hiukan vaikeuksia kääntämisessä, mutta Saara kiiruhti apuun.

”Nyt harjataan nämä”, hän selosti ja näytti minulle, kuinka hevonen kiinnitettiin karsinan seinään vetosolmulla. Sitten hän toi minulle harjasangon, johon oli mustalla tussilla raapustettu ”Riku” ja piti pikakurssin siitä, mihin mitäkin harjaa käytettiin.

”Kerro, jos tarvitset apua.” Saara pujahti Sintun karsinaan.

Jäin kahdestaan Rikun kanssa. Se katseli minua kilteillä, ruskeilla silmillään eikä näyttänyt kovin vaaralliselta. Tartuin pölyharjaan ja ryhdyin varovasti harjaamaan Rikun ruskeaa karvaa. Kun harjakset osuivat Rikun ihoon, se väristi harjan oudosti pois.

”Paina lujempaa”, Saara, joka oli tullut tarkistamaan, mitä minulle kuului, neuvoi.

Käytin vähän enemmän voimaa harjaukseen ja huomasin heti, että Riku nautti. Se huokaisi nautinnollisesti ja venytti huultaan.

”Noin, hyvältä näyttää.” Saara nosti peukun pystyyn.

Uskomatonta, että putsasin kaviotkin itse. Riku vain nosti jalkansa ja piteli sitä ylhäällä, kunnes olin puhdistanut sen kavion kaviokoukulla.

”Nyt sitten vain satula ja suitset niskaan ja ratsaille!” Saara ilmoitti. Hän opasti minut satuloimaan ja suitsimaan ja ojensi minulle sitten mustan, samettipintaisen kypärän. ”Voit lainata tätä. Sen pitäisi mahtua sinulle aika hyvin”, hän sanoi.

Sillä aikaa, kun sovitin kypärää päähäni, Saara ja Anssi satuloivat omat ratsunsa. Sitten talutimme hevoset ulos. Anssi piteli Sinttua, kun Saara auttoi minua. Hän kiristi satulavyön ja kiersi sitten Rikun oikealle puolelle.

”Mä pidän Rikua paikoillaan ja roikun vähän tässä toisessa jalustimessa, ettei satula pyörähdä. Sä laitat jalkasi jalustimeen ja tulet selkään.”

Jalustin tuntui killuvan toivottoman korkealla, enkä meinannut millään saada jalkaani siihen. Hetken ähkimisen jälkeen se viimein onnistui. Nyt yritin ponnistaa satulaan. Sekin oli melkoista mönkimistä, ja mennessäni potkaisin Rikua takapuolen päälle. Se oli kuitenkin nukahtanut ja tuskin huomasi sitä. Säädin Saaran avustuksella jalustimet sopivan mittaisiksi ja jäin totuttelemaan satulassa istumiseen siksi aikaa, kun Anssi ja Saara nousivat hevostensa selkiin mahdottoman helposti.

”Mä menen Sintun kanssa edeltä, sitten Viivi Rikulla, ja Anssi pitää perää”, Saara huikkasi ja lähti liikkeelle. Minä aioin seurata perässä, mutta Riku ei liikkunut. Se vain torkkui. Anssi ja Pippurikin seisoivat. He odottivat, että minä lähtisin kävelemään Rikun kanssa. Saara ja Sinttu olivat jo kaukana.

”Anna pohkeita”, Anssi käski. Katsoin häntä epätoivoisena. Mitä se tarkoitti? Miten annetaan pohkeita?

”Anna pohkeita”, Anssi toisti. ”Näin. Napauta Rikun kylkiä jaloillasi.” Hän näytti mallia. Tein työtä käskettyä. Vieläkään ei tapahtunut mitään.

”Vähän kovemmin!”

Tottelin, ja – kas kummaa – Riku heräsi ja siirtyi kuuliaisesti hitaaseen, löntystelevään käyntiin.

Saara oli pysäyttänyt Sintun ja odotti meitä hetkessä matkaa virne naamallaan. ”Riku on vähän laiska, mutta varmasti luotettava ja kiltti. Miltäs muuten tuntuu?” hän kysyi hyväntahtoisesti, kun saavutimme hänet ja Sintun. ”Aika kummalliselta. Mä taidan pudota”, vastasin puristaen satulaa polvillani ja takertuen sen etukaareen. ”Ei kai se ole ihmekään, kun sä istut aika kyyryssä. Suorista selkä, paina kantapäät alas. Leuka pystyyn, älä purista polvilla”, Saara opetti.

Noudatin hänen ohjeitaan parhaimman taitoni mukaan. Asento, johon Saara oli tyytyväinen, oli ihan kamala. ”Totut siihen kyllä!” Anssi ja Saara kannustivat ja maiskauttivat hevosensa liikkeelle. Minäkin annoin Rikulle pohkeita.

Hetken päästä oloni oli oikein tukeva. Itse asiassa, uudessa asennossa oli paljon helpompi olla. Aloin nauttia ratsastuksesta todella!

Tunnin kuluttua ratsastimme tallin pihaan. Olimme tehneet rauhallisen käyntilenkin, ja oloni oli hyvä.

”Ravataan ja laukataan vielä vähän tuossa pellolla.” Saara osoitti tallin takana aukeavaa peltoa. ”Sintulla ainakaan ei mene huomenna kukaan, jos se ei pääse vähän liikkumaan.”

Ravataan… ja laukataan? Sydämeni hypähti kurkkuun ja käteni alkoivat täristä. ”Seuraa vain mua”, Saara huikkasi.
Ratsastimme peräkanaa pellolle.

”Kohta vauhti kiihtyy”, Saara varoitti edestäni. ”Kevennä eli nouse joka toisella raviaskeleella ylös ja laskeudu joka toisella pehmeästi alas, niin ravi onnistuu paremmin.”

Sinttu siirtyi raviin, ja Riku sekä pikku Pippuri seurasivat esimerkkiä. Tajusin jo parin ensimmäisen askeleen jälkeen, että tämä askellaji oli hirveää höykytystä. Pompin satulassa kuin hullu. Saara vilkaisi minua ja kiiruhti jälleen neuvomaan.

”Ylös – alas – ylös – alas. Yks – kaks – yks – kaks”, hän laski tahtia minulle.

En pysynyt yhtään kärryillä. Yritin kyllä kovasti nousta ylös, mutta tömähdin aina takaisin satulaan.

Aivan yhtäkkiä kevensin pari kertaa oikein. Ilahduin siitä suunnattomasti ja aloin tarmokkaasti laskea ”yksi – kaksi – yksi – kaksi”. Pysyin hetken aikaa mukana.

”Sehän menee hyvin!” Anssi kehui takaani. Saman tien kadotin rytmin. Onneksi Saara juuri silloin hidasti Sintun käyntiin. Rikukin vaihtoi askellajia hitaampaan.

”Nyt laukataan!” Saara hihkaisi.”Haluatko sä, Viivi?” Puistin päätäni.

”No, oota sitten siinä. Mä ja Anssi laukataan tonne pellon päähän ja tullaan takaisin.” Pippuri ja Sinttu ampaisivat laukkaan. Ensin Riku aikoi lähteä perään, mutta sitten se ajatteli ottaa pienet torkut.

Laukkaavia hevosia oli mukava katsella. Sinttu vaikutti iloiselta, samoin kuin ratsastajansakin. Hevonen heitteli pieniä ilopukkeja saaden Saaran kikattamaan. Pippuri-parka joutui pinkomaan minkä jaksoi pysyäkseen Sintun perässä. Sen jalat muistuttivat ompelukonetta, niin tiuhaan tahtiin ne liikkuivat.

Pellon päässä hevoset hidastivat vähän, kääntyivät ja palasivat hidasta laukkaa takaisin. ”Se oli nastaa!” Saara nauroi. ”Huomenna säkin pääset nauttimaan laukan hurmasta.” Se hermostutti minua. Kieltäydyin ajattelemasta asiaa. Jäähdyttelimme hevoset kunnolla ja hoidimme ne kuntoon. Sitten olikin jo päivällisaika.

Illalla sain auttaa hevosten iltaruokinnassa. Se oli tarkkaa puuhaa, kaikki piti mitata tosi hyvin. Ahosen hevoset saivat heinän lisäksi vain kauraa ja kivennäistä, jotka laitettiin kolmeen kippoon.

”Tässä pitää olla huolellinen”, Saara saarnasi tyrkäten minulle yhden ja Anssille toisen kipon. ”Sintun tai Rikun ruokia ei saa vahingossakaan antaa Pippurille. Siinä on sille ihan liikaa. Sinttu saa myös enemmän kauraa kuin Riku, koska se tekee töitä useammin ja rankemmin. Viivi, sulla on sitten Rikun kippo. Pistä se vaan sinne karsinan lattialle.”
Avasin Rikun karsinan salvan ja vedin oven varoen auki. Lempihevoseni seisoi rouskuttamassa heinää ja tuskin huomasi tuloani. Vasta, kun laskin kipon lattialle, se hyökkäsi sen kimppuun ja alkoi syödä ahnaasti. Hymähdin, astuin ulos karsinasta ja suljin oven.

Seuraavana päivänä laukkasin ensimmäisen kerran. Se oli hämmästyttävä, ihana, mutta vähän pelottava kokemus. Ennen ”koetusta” olin saanut rutkasti rohkeutta, kun kevyt ravi oli sujunut tänään melko hyvin, vaikka itse sanonkin.

”Mä laukkaan Sintun kanssa edellä. Riku ja Viivi tulevat taas keskellä. Anssi pitää perää. Ja otetaan iisisti. Ei kisailua”, Saara määräsi ankara ilme kasvoillaan. ”Viivi, huikkaa, jos meinaat tipahtaa. Nää meidän konit ei sitten ole mitään huippuratsuja, että älä säikähdä, jos Riku kiitää kiitoravia ennen laukkaa. Ai niin, älä kevennä.”

Kiitoravi kuulosti pelottavalta.

Lähdimme liikkeelle isolla pellolla ensin hitaassa ravissa. Sitten Sinttu nosti laukan. Rikun ravi kiihtyi, ja minä aloin pomppia holtittomasti. Olin juuri huutamaisillani, että olen putoamassa, kun Riku alkoi äkkiä kuin lentää. En enää poukkoillut. Istuin vain hiljaa ja nautin. Tältäkö se tuntuu? ajattelin onnellisena. Tällaistako on laukkaaminen?
Hetki kesti ihan liian vähän aikaa. Pian hevoset hidastivat ensin raviin ja sitten käyntiin. Taputin Rikun lämmintä kaulaa hellästi. Saara kääntyi katsomaan minua.

”Miltäs tuntui?”

Tunsin, miten hymyni nousi korviin saakka. Hihkaisin: ”Tosi mahtavalta! Se oli ihanaa!”

Saarakin hymyili. ”Mä tiedän. Se on sikakivaa. Mutta tuo oli vain tosi hillittyä laukkaa. Ootas vaan, kun kehityt sen verran, että päästään nelistämään!”

Minulla oli uskomattoman hauska viikko. Kävimme uimassa monta kertaa läheisellä järvellä, tutustuin vähän lehmiin, ennen kaikkea ratsastin ja tein vaikka mitä muuta mukavaa.

Anssi oli melkein joka ratsastusreissullamme mukana, ja pikkuhiljaa se ilmeisesti alkoi vähän tympiä Tuukkaa ja Harria. Hekin halusivat koittaa ratsastusta.

Saaralle ja Anssille sopi, että Harri ja Tuukka ottaisivat Rikun ja Pippurin. Anssi meni Sintulla. Minä talutin Rikua, jonka selässä istui kalmankalpea pikkuveljeni Tuukka. Saara taas piti kiinni Pippurista, kun Harri nökötti jäykkänä kyydissä.
Pojat halusivat ratsastaa vain viitisentoista minuuttia. Sitten he mankuivat alas kyydistä. Ja voin heti kertoa, etteivät he enää koskaan ratsastaneet.

Toiseksi viimeisenä kokonaisena päivänä tilalla satuloidessamme hevosia Saara kysyi: ”Viivi, tahtoisitko ratsastaa jollain muulla kuin Rikulla?” Mietin hetken. Riku oli ihana, mutta olisi ihan hauska kokeilla vaikka Sinttua. Nyökkäsin varovaisesti.

Pihalla minä nousin Sintun selkään. Se oli melko erilainen kuin Riku. Ensinnäkin se oli vähän korkeampi ja jonkun verran sirompi. Se oli myös herkempi sekä suustaan että myös kyljistään. Pienikin kosketus jaloilla sai sen jo liikkeelle isoon, reippaaseen käyntiin.

Teimme lyhyen lenkin, ravasimme ja laukkasimme pikkuisen.

Kotimatkan ajaksi pääsin Pippurin kyytiin. Olin sille vähän liian pitkä, mutta Saaran mukaan se ei kuolisi, vaikka ratsastaisinkin sillä vähän. Kun se ravasi, nauroin niin, että olin vähällä pudota!

Seuraava päivä oli tukahduttavan helteinen. Tuntui, ettei jaksaisi kuin löhötä aurinkotuolissa ja ottaa aurinkoa. Kuumuuden takia Hannelen valmistama herkullinen jauhelihakeittokaan ei maistunut. Joskus kahden maissa iltapäivällä Saara keksi mainion idean.

”Huvittaisiko sua mennä uimaan vai ratsastamaan?” hän kysäisi.

Kysymys oli vaikea. Tällä helteellä uiminen kuulosti ihanteelliselta, mutta…

”Vai molempia?” Saara jatkoi keskeyttäen mietteeni. ”Mennään rannalle hevosilla!”

Anssi tuli mielellään mukaan Pippurilla. Pikkuveljenikin lähtivät jalkaisin.

”Älä laita satulaa”, Saara huikkasi, kun pistimme hevosia kuntoon. ”Ratsastetaan ilman.”

Ajatus vailla satulan ja jalustinten tarjoamaa tukea tuntui pelottavalta. Saara kuitenkin vakuutti, että Rikun selkä oli kuin nojatuoli.

Anssi tietysti pääsi selkään yhdellä hypyllä, eikä Saarallakaan ollut vaikeuksia. Toisin kuin minulla! Riku näytti mahdottoman korkealta. Saara neuvoi minua viemään sen laitumen aidan viereen. Siitä oli huomattavasti helpompi kavuta kyytiin.

Oli hassua ratsastaa ilman satulaa ja pelkät uikkarit päällä. Käynnissä ei loppu viimein ollut kovin vaikea pysyä kyydissä.

Tuukka ja Harri melusivat koko ajan kävellessään meidän perässämme ja saivat Sintun hermostumaan. Onneksi Saara oli taitava ratsastaja ja onnistui pitelemään ratsunsa kurissa.

Sitten saavuimme rannalle. Ravasimme vähän rantavedessä. Ravissa minulla oli hiukkasen ongelmia. Meinasin koko ajan luisua alas kyydistä, vaikka Riku ei varsinaisesti kiitänytkään.

”Pidä selkä suorana!” Saara huikkasi. Se auttoi.

”Saara, laukataanko me?” Anssi kysyi.

”Joo, antaa palaa!” Saara vastasi ja nosti laukan. Menimme aluksi hitaasti. Hetken kuluttua Saara varmisti, että pysyin kyydissä. Kun nyökkäsin, hän lisäsi taas vauhtia.

Se oli varmaankin kiitolaukkaa. Vauhti oli huima. Aluksi kaikki meni hyvin. Sitten yhtäkkiä menetin tasapainoni. Takerruin harjaan, mutta otteeni kirposi. Seuraavaksi tajusin makaavani selälläni matalassa vedessä.

Muut olivat pysähtyneet vähän matkan päähän. Saara piteli Rikua ohjista. Tuukka ja Harri, jotka polskivat hieman kauempana, juoksivat minua kohti. Kaikki kysyivät yhteen ääneen: ”Sattuiko?!”

Nousin ylös – ja purskahdin nauruun! ”Ei mitään hätää, olen kunnossa”, vakuutin. Toiset huokaisivat helpotuksesta. Tuukka jelppasi minut takaisin selkään. ”Otetaan ainakin vähän ravia, ettei sulle jää kammoa”, Saara päätti. Loppujen lopuksi laukkasimmekin pikkupätkän ihan rauhallisesti.

”Pulahdetaanko vielä ennen lähtöä uimassa?” Anssi tiedusteli. ”Sopii”, minä ja Saara vastasimme kuorossa.

Hevosten kanssa uiminen oli mahtavaa. Ne polkivat vettä jaloillaan ja roiskivat sitä meidän päällemme. Menimme vähän syvemmälle, ja Saara opasti siirtymään Rikun vierelle ja pitelemään kiinni ruunan harjasta, kun se alkoi uida.
Emme menneet liian kauas, vaan käännyimme hyvissä ajoin takaisin rantaan. Aurinkokin meni juuri sopivasti pilveen, ja kaikkia alkoi pelkissä uikkareissa vähän viluttaa, joten ratsastimme ripeästi kotiin, Tuukka ja Harri perässä kävellen.

Viimeinen aamu oli harmaa ja sateinen, aivan niin kuin mielenikin. Tänään palaisimme kotiin. Kamat oli pakattu jo edellisenä päivänä, sillä äiti ja isä halusivat päästä lähtemään heti aamutuimaan. Pukeuduin farkkupolvihousuihin ja T-paitaan ja menin keittiöön aamupalalle.

Hannele oli loihtinut taas jälleen kerran unelma-aamiaisen. Paahtoleipää, hilloa, kaurapuuroa, munakokkelia, muroja. Ihmettelin, miten hänen lapsensa olivat niin laihoja, vaikka hän ruokki heitä niin hyvin.

Aamupalan jälkeen äiti käski meidän valmistautua lähtöön. Minun ja poikien piti retuuttaa kaikki kassimme pihalle. Isä veisi ne autoon. Kannettuani oman matkalaukkuni kiiruhdin hyvästelemään Saaraa ja hevosia. Saara antoi minulle osoitteensa ja puhelinnumeronsa.

”Kirjoittele mulle joskus”, hän pyysi. Halasin häntä.

Riku hörisi minulle, kun tulin laitumen aidan luokse. ”Heippa nyt, poika. Toivottavasti nähdään vielä”, sopersin itku kurkussa. Taputin jokaista hevosta hellästi.

”Viivi, tulehan nyt!” äidin ääni kutsui. Juoksin autolle. Vähän myöhemmin autossa äiti kysyi: ”Oliko hauska loma?”
”Oli, aivan mahtavan ihana!” vastasin. ”Haluaisitteko tänne ensi kesänä?” Sekä minä että pojat huusimme: ”JOO!”

Talvella sain aloittaa ratsastustunnit yhdessä kotikaupunkimme ratsastuskouluista. Tosin se edellytti vähän rahankeruuhommia, sillä jouduin maksamaan osan tunneista itse.

Huomasin heti ensimmäisellä tunnilla, miten erilaista se oli. Siellä me emme nelistäneet ilman satulaa järven rannalla, vaan kiersimme suurta maneesia peräkanaa. Ratsastuksenopettajamme takertui jokaiseen pieneenkin virheeseen. Esimerkiksi katse oli pidettävä koko ajan menosuuntaan, sillä opettaja huomasi pikkiriikkisen, salamannopeankin vilkaisun jonnekin muualle. Hevoset ja ponit olivat paremmin koulutettuja. Ihastuin pieneen, sirorakenteiseen Rolle-poniin, mutta siitä huolimatta Riku, pyöreä suomenhevosruuna, on aina minun maailman paras hevoseni.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/novellikisan-voittajia-riku-maailman-paras-hevonen/#wa" title="Novellikisan voittajia: Riku – maailman paras hevonen"]