Novellikisan voittajia: New Moon

VillivarsaKirjoittanut: Meeri Mutanen

Se oli kesäkuun 7. päivä, kun olin kävelyllä metsässä. Olin kävellyt noin tunnin, kun näin lumoavan kauniin hevosen puiden takana. Mieleeni tuli entinen hoitohevoseni vanhalla kotipaikkakunnalla. Hevosen nimi oli Moon. Olin joutunut jättämään Moonin, kun olimme muuttaneet. Nykyisen kotini lähellä ei ollut talleja, joten sain tyytyä katselemaan Villivarsan julisteilla vuorattua huonettani.

Yhtäkkiä hätkähdin pois muistelmistani ja näin hevosen tulevan kohti. Hevonen tuli aina lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes pystyin koskettamaan sen turpaa. Hetken hevonen nuuski minua ja sitten siirtyi reppuni puoleen. Ensin ihmettelin, mikä repussani kiinnosti hevosta. Sitten muistin eväät, jotka olin ottanut mukaani. Otin repusta yhden porkkanan hevoselle ja toisen itselleni. Katselin, kuinka hevonen kiilsi auringossa, ja mieleeni tuli Moon.

Arvelin, että hevosella ei ollut nimeä, joten päätin ristiä sen New Mooniksi. Nimi tuli vanhasta hoitohevosestani Moonista, joka oli myös ollut valkoinen ja saanut nimensä kuun mukaan. Newkin oli englantia ja tarkoitti uutta. Hevosen nimi oli siis suomeksi Uusi Kuu. Kuiskasin hiljaa hevosen silkinpehmeään korvaan: ”Tästä lähtien nimesi on New Moon.” New Moon hörisi lupaavasti. Päättelin, että se kelpuutti nimensä. Lopulta minun oli pakko katsoa kelloani, vaikka en olisi halunnut.

Kuten arvelinkin minun oli aika lähteä kotiin. Halasin New Moonia ja kerroin palaavani huomenna. Kun lähdin kohti metsän reunaa, kuulin New Moonin hirnuvan perääni. Palasin takaisin ja kerroin sille, että palaan varmasti. Puhuin New Moonille kuin ihmiselle, vaikka tiesin, ettei se ymmärrä.

Kotiin palattuani olin myöhässä ruoka-ajasta jo tunnin. Heti kun astuin ovesta sisään kuulin äitini huutavan: ”Mari, missä olet ollut? Olet myöhässä ruoka-ajalta.” Menin olohuoneeseen, missä äiti katsoi kello kuuden uutisia. Äiti toisti kysymyksensä: ”Missä olet ollut?” Olin hetken hiljaa ja metin, pitäisikö kertoa. Sekunnin miettimisen jälkeen päätin olla kertomatta mitään New Moonista. Tyydyin vastaamaan, että olin vain metsässä kävelyllä. Äiti katsoi minua empien, mutta lopulta hän vain sanoi: ”Koska olit myöhässä ruoka-ajalta, saat tiskata ja pestä pyykit vielä tänä iltana.” Tiesin, että äidille ei kannattanut tiuskia poikkipuolisia sanoja kun hän oli vihainen, joten päätin alistua kohtalooni. Kun sain urakan valmiiksi kello oli jo 21.30. Päätin mennä nukkumaan ja laitoin herätyskellon soittamaan klo 7.00.

Kello oli 7.00 ja herätyskelloni kimitti ärsyttävästi. Hetken kuuntelin kimittävää ääntä, kunnes tajusin, miksi olin laittanut herätyksen niin aikaisin, vaikka oli kesäloma. Pomppasin ylös sängystäni ja vedin vaatteet päälle. Pesin hampaani noin 5 sekunnissa ja juoksin keittiöön. Isä oli keittiössä lukemassa lehteä. Näin sivusilmällä isän kummastuneen ilmeen, kun ryntäsin jääkaapille. Nappasin mukaan leipää, omenoita, porkkanoita ja muuta evästä. Seuraavaksi vedin lenkkarit jalkaan ja huomasinkin jo juoksevani kohti metsää.

Meidän talostamme muutaman talon päässä oli vanha navetta, joka ei kuulunut kenellekkään, joten päätin katsoa, voisiko sinne majoittaa New Moonin. Koska navetassa oli myös karsinoita, päättelin että siellä oli asunut hevosia ennenkin. Kun olin tarkistanut paikat, tulin siihen tulokseen että New moon voisi asua kesän navetassa.

Koko matkan metsään kävellessäni mietin mistä saisin ruokaa ja vettä New moonille. Lopulta päätin, että veden voisin hakea kylän vanhasta kaivosta ja ruuan voisin ostaa viikkorahoillani lemmikkikaupasta. Piti vain keksiä, mistä saisin suitset. Vaihtoehtoja oli paljon, mutta päätin etsiä suitset netistä. Olin varma, että rahani riittäisivät ainakin suitsiin ja ruokaan. Satulaa en välttämättä tarvitse, koska olen ratsastanut ennenkin ilman satulaa.

Kun olin perillä näin New Moonin odottavan metsän reunassa. Kutsuin sitä nimeltä, ja ihme kyllä se totteli. Lähdimme kohti navettaa. Olin yllättynyt, kuinka kiltti New Moon oli. Se seurasi minua kuin koira talutushihnassa. Kerran pysähdyimme syömään, New Moon ruohoa ja minä eväitäni. Kun vihdoin olimme navetalla, minusta tuntui kuin matkaan olisi kulunut paljon enemmän aikaa kuin yleensä. Katsahdus kelloon osoitti, että tuntemukseni olivat oikeat. Kun kohotin katseeni kellosta, näin että New Moon oli valinnut viidestä karsinasta sen, minkä minäkin olin sille ajatellut, sillä se seisoi keskimmäisessä karsinassa tyytyväisenä vanhaa suolakiveä hamuillen. Laskin reppuni maahan ja menin katselemaan New Moonia sen karsinan ovenpieleen. En tiedä kauanko siinä seisoin, mutta tiedän että olisin voinut seisoa pidempäänkin.

Havahduin, kun kännykkäni alkoi täristä taskussani. Katsoin vilkkuvaa ruutua, jossa luki ”äiti soittaa”. Päätin hiljentää puhelimen ja painoin virtanappia. Painalluksen jälkeen ruutu vilkkui sekunnin ja pimeni lopullisesti. New Moon oli tullut tirkistelemään olkani yli, missä eväät olivat. Kun huomasin, mitä se tapitti, hain reppuni ja tyhjensin lopun sisällön sen ruoka-astiaan. Suljin karsinan oven New Mooni ruvetessa syömään ja päätin hakea sille vettä. Kun palasin vedenhakumatkaltani ruoka-astia oli lähes tyhjä. Kannoin veden karsinaan ja sanoin palaavani seuraavana päivänä.

15 minuutin kuluttua istuin jo ruokapöydässä, edessäni lautasellinen höyryävää soppaa ja lasillinen kylmää maitoa. Äiti ihmetteli, miksi söin ruokani niin nopeasti, mutta en jaksanut selittää, joten mutisin pikaisen kiitoksen ja juoksin tietokoneeni ääreen. Avasin internetin ja kirjoitin hakukenttään ”käytetyt suitset”. Hakusanalla löytyi 483 tulosta ja päätin aloittaa järjestelmällisesti ensimmäisestä. Kun olin katsonut 67 ensimmäistä, minua onnisti. Koko oli oikea, hinta oli kohtuullinen ja suitsien sijainti oli viereisessä pikkukaupungissa, joten postikulutkaan eivät olisi järkyttävät. Kun olin täyttänyt tarvittavat yhteystiedot, minua rupesi väsyttämään kamalasti ja päätin mennä nukkumaan.

Seuraavana aamuna heräsin vasta kymmeneltä. Heti puettuani ja syötyäni lähdin kohti kylän lemmikkikauppaa. Olin ottanut kaksi 50 euron seteliä ja päättänyt ottaa niin paljon hevosenruokaa kuin rahallani saisi. Lemmikkikauppaan päästyäni olin aivan hukassa. En ollut ikinä käynyt lemmikkikaupassa, koska en ollut ikinä omistanut minkäänlaista lemmikkiä. Myyjä tuli luokseni ja kysyi: ”Mitä etsit?” Olin iloinen tarjotusta avusta ja vastasin: ”Etsin hevosenruokaa.” Myyjä näytti hetken yllättyneeltä ja kysyi, paljonko saisi olla. Puhuessaan hän oli siirtynyt tiskin taakse, jossa ruuat sijaitsivat. Pistin setelin tiskiin ja kysyin, paljonko summalla saa. Myyjän äänensävy oli hiukan ylimielinen kun hän osoitti isoa säkkiä ja sanoi: ”Hevosen ruoka on kallista, mutta saat tämän viidelläkympillä.” Kiitin, otin säkin ja lähdin kohti navettaa.

Kun astuin navetan ovesta sisään kuulin New Moonin kaipaavan hirnahduksen. Arvelin sen kaipaavan raitista ilmaa, joten päätin viedä sen kävelylle. Kun kävelimme vihreällä laitumella, tulin ajatelleeksi, että voisin itse hakea ostamani suitset myyjältä ja säästyisin postikuluilta. Olin onneksi ottanut myyjän puhelinnumeron kännykkääni, joten päätin soittaa ja varmistaa että hän olisi kotona. Puhelimeen vastasi mukava naisääni. Ensin takeltelin sanoissani, mutta lopulta sain asiani sanotuksi: ”Hei. Olen Mari. Ostin teiltä ne suitset. Voisinko hakea ne tänään?” Helena vastasi: ”Tottakai, mutta mihin aikaan? Lähden kolmen tunnin kuluttua ystävättäreni häihin.” Kerroin Helenalle, että olisin hänen ovensa takana 40 minuutin kuluttua.

Kun kävelin New Moonin kanssa metsän ohi, se rupesi vikuroimaan. Se selkeästi halusi metsään, mutta nyt ei ollu aikaa. Tulin ajatelleeksi, olisiko sillä ikävä metsään. Päätin kuitenkin, että sillä olisi parempi minun luonani.

Kävelymatkan jälkeen olimme saapuneet Helenan pihaan. Jätin New Mooni pihatielle noin viiden metrin päähän ulko-ovesta. Kun soitin ovikelloa, oven tuli avaamaan nainen, jonka naama venähti hänen nähdessään hevosen seisovan lähellä. Lopulta hänen naamansa palasi peruslukemille ja hän sanoi: ”Olet varmaan Mari, minä olen Helena. Odota hetki, niin haen ostamasi suitset.” Kun hän palasi suitset mukanaan olin jo ottanut esiin rahat, jotka nyt ojensin hänelle. Helena mutisi jotain kiitoksen tapaista. Sitten hän sulki oven sanaakaan sanomatta.

Päätin laittaa suitset heti New Moonin päähän. Kun näytin suitsia sille sen turpakarvakaan ei hievahtanut. Vain New Mooni silmät seurasivat liikkeitäni, kun laitoin suitsia sen päähän. Kun suitset olivat New Moonin päässä hyppäsin sen selkään ja lähdin ratsastamaan kohti navettaa. New Moon totteli apujani kuin pullaponi, kunnes saavuimme metsän reunaan. Heti metsän nähtyään New Moonista tuli aivan eri hevonen. Se ei totellut apujani, vaan lähti päättäväisesti kohti metsää. Viimein jouduin laskeutumaan sen selästä ja vetämään sitä suitsista, jotta se lähtisi toiseen suuntaan.

Lopulta sain sen navettaan, ruokin sen ja tarkistin oliko sillä vettä. Tätä jatkui noin viikon ajan. Aina kun olin ratsastamassa metsän ohi, se aloitti vikuroinnin. Joka kerta sama juttu. Kerran kun tulin ratsastamasta minulla oli todella kova kiire. En muistanut lukita karsinan enkä navetan ovea kunnolla. Seuraavana aamuna kun saavuin navetalle näin heti, että ovi oli auki. Juoksin sisälle ja huomasin, että myös karsinan ovi oli auki. Pelästyin puolikuoliaaksi huomatessani, että New Moon oli poissa. Mieleeni tulvi mitä kamalampia ajatuksia siitä, mitä New moonille oli voinut sattua. Juoksin ulos ja katselin paniikin vallassa näkyisikö New Moonia. Juoksin kaikki pellot, enkä nähnyt siitä vilaustakaan. Lopulta tajusin mennä etsimään metsästä.

Juoksin suorinta tietä paikkaan, jossa olin ensi kertaa kohdannut New Moonin. Ja tietenkin se seisoi silellä syömässä ruohoa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vihdoin tajusin kuinka tyhmä olin ollut, kun olin ajatellut että villihevosesta voisi tulla lemmikki. Päätin että antaisin New Moonin asua metsäsä. Tajusin, ettei se ollut huomannut saapumistani, joten lähdin vähin äänin kotiin.

Kotona kerroin koko jutun äidilleni. Vaikka olin pelännyt, että äiti suuttuisi, hän vain nauroi ja sanoi: ”Onpas sinulla mielikuvitus. Villihevosiako pienessä metsässä? Enpä usko!”

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/novellikisan-voittajia-new-moon/#wa" title="Novellikisan voittajia: New Moon"]

Novellikisan voittajia: Elämäni laukka

VillivarsaKirjoittanut: Iris Munkki

Istuimme iltapalalla. Isäni katsoi minua. – Mitenkäs sinun päiväsi on mennyt, Laura? isä kysyi. – Ihan hyvin, vastasin vaisusti. Surulliset muistot viiden vuoden takaisesta auto-onnettomuudesta tulivat vielä joskus mieleeni, äidin kuolema ja joutuminen tähän pyörätuoliin 7-vuotiaana.

Seuraavana aamuna isä katsoi minua iloisesti. – Olemme saaneet kesämökin varattua! hän huudahti. – Voi isä mistä? – Tuolta Itä-Suomesta! – Milloin lähdemme? – Huomenna, isä vastasi ilkikurisena. – No ei muuta kuin pakkaamaan, sanoin iloisena. Aloin saada matkakuumetta. Koko kesä olisi ilman kaupungin pölyjä. Ehkä jotain erikoista tapahtuisi, ajattelin pakatessani vaatteita. Pakkasin mekkoja, shortseja, toppeja, t-paitoja ja paljon muuta kivaa. Hengitin ikkunasta kesäillan raikasta ilmaa. En arvannut, mikä minua odotti.

Hohhoijaa, ajattelin, kun olimme taas samassa kohtaa. Olimme ajaneet jo puoli tuntia eksyksissä. Kaiken lisäksi isä ei halunnut pyytää apua keneltäkään. – Emme pääse ikinä perille tällä tavalla, sanoin isälle. – No, mennään hetkeksi lepäämään tuonne huoltoasemalle. – Okei, mutta sitten kun on levätty, niin mä menen ja pyydän apua tuolta sisältä, puuskahdin. – Sovitaan niin, sanoi isäkin, joka oli kyllästynyt siihen, kun ei koskaan päästä perille. Oli kulunut jo vartti, eikä isää kuulunut vessasta. Aloin hermostua, että jotain olisi tapahtunut. Paitsi, että sieltähän isä saapastelikin, mutta jonkun toisen kanssa.

Se oli joku poika. Punastuin äkisti, kun hän katsoi minua. Kun he saapuivat eteeni, isä esitteli meidät. Pojan nimi oli Sam, ja hän oli myös tulossa Itä-Suomeen. Sam oli kuulemma isän entisen työkaverin poika. Hymyilin, ja Sam vastasi hymyyn. Ihan reilun oloinen poika, ajattelin. – Laura kuules, saimme samalla hyvän matkaoppaan, isä sanoi voitonriemuisena. – Hmm, vastasin. Olin jäänyt Samin silmien pauloihin. Ne olivat suklaanruskeat. Isä oli tainnut huomata sen, koska vitsaili jotain sellaista Samin kanssa. Punastuin ja painoin katseeni alas. – No, lähdetäänkö, kysyin kiusaantuneena. – Lähdetään vain, isä vastasi silmää iskien Samille.

Matkalla taisin nukahtaa, sillä heräsin siihen kun isä huusi Jippii! Olimme päässeet perille. Näin avaria peltoja ja HEVOSEN! Olen aina pitänyt hevosista, mutta en olisi arvannut, että täällä olisi niitä. Isä ja Sam olivat nähneet innostuksen ja supisivat jotain keskenään. Miehet! No, tätä kesää ei tulisi pilaamaan mikään, ajattelin.

Kun olin purkanut kassini, koputti joku oveeni. Se oli Sam. Miksi oloni tuli koko ajan veteläksi Samin seurassa? – Oliko sulla jotain asiaakin? kysyin. Yritin vaikuttaa reippaalta. – Haluasikko sä lähtee mun kanssa kattoon Leijaa? Se on se hevonen siellä takalaitumella, jonka sä varmaan jo näit tullessa, Sam kysyi hämillään suorasukaisuudestani. Hymyilin hänelle ja sanoin, etten voinut. Siinä vaiheessa hymyni oli jo hiukan hyytynyt. – Mikset? Sam kysyi. Silloin hän tajusi ja pyysi hämillään anteeksi. – Ei se mitään, vastasin. – Usein ihmiset eivät muista, lisäsin hymyillen. Sam sanoi, että oli jo keksinyt, miten voisin tulla. – Minä kannan sinut, Sam virnisti. Katsoin häntä hämmästyneenä. – Et sä mua jaksa kantaa! – Miten niin en jaksais, Sam kysyi. – Koska mä painan niin paljon. – Koitetaanko? hän kysyi. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, oli minut jo kaapattu syliin ja viety ulos.

Nauroin ja huusin samanaikaisesti, mutta eihän Sam minua päästänyt pois, vaan kantoi pellon reunalle istumaan. Siellä Leija laukkasi meitä kohti ihan kuin unelmissani harja hulmuten. Jäin tuijottamaan Leijaa ja uskoin, että tuossa olisi juuri se hevonen, jolla minä haluaisin kokeilla ratsastaa. Mutta eihän se kävisi, olin kiinni pyörätuolissa ja sillä siisti. – Hei, katsos, Sam sanoi ja keskeytti minun ajatukseni. Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan, ja sieltä ravasi toinen ruskea suomenhevonen. Katsoin Samia, ja sanat oikein pulppusivat suustani. – Oletko ratsastanut? Sam vastasi myöntävästi, ja sädehdin iloisuutta vielä enemmän. – Jos kerran olet ratsastanut ennen, niin voisitko opettaa minua? tiukkasin. – Voisinhan minä, Sam vastasi punastuen mielihyvästä. Hymyilin hänelle näteimmällä hymylläni. Silloin Sam kumartui minua kohti ja.. No, hän nosti minut seisomaan. Tietysti hän tuki minua kainaloista. – Milloin aloittaisimme? kysyin. – Vaikka heti, Sam vastasi virnistellen. Hän oli kai huomannut, että olin punastunut. Sam nosti minut Leijan selkään ja alkoi varovasti taluttaa. Tärisin aivan. Sam huomasi ja pysäytti Leijan. – Onko kaikki hyvin? – Joo, vastasin ääni väreillen. Jalkoihin oli alkanut sattua, kuin olisin istunut kovalle alustalle. Eiköhän siihen tottuisi. – Voisin tulla alas, ähkäisin viimein.

Katselin kentän reunalla, joka oli oikeastaan pelto. Olin auttamattoman ihastunut. Sam oli hirveän hyvä ratsastamaan. Hän sai laiskaan Leijaan vauhtia. Isä oli rakentanut hienon esteradan. Olin auttanut maalamalla esteitä, minullahan on kymppi kuvaamataidossa. Sam käveli ohjat löysinä luokseni. – Haluatko sinä nyt koittaa? – En ainakaan esteitä! vastasin jyrkästi. – En sitä tarkoittanutkaan, mutta voisithan sinä hiukan kokeilla ravia. Olin näiden parin viikon aikana, jolloin olimme olleet täällä, oppinut menemään jo käyntiä. Onneksi Leijalla, jolla olin ratsastanut, oli pehmeä ravi, sillä en voi käyttää jalkojani kunnolla onnettomuuden takia. Ravi oli ihanaa, hiukan töksähtelevää, mutta Sam kertoi sen yleensä aluksi tuntuvan siltä.

Nyt sitten mennään, ajattelin. Aioin tänään harjoitella kevennystä, vaikka kyllä hirveästi voinut jalkojen takia, mutta pystyinhän käyttämään käsivoimia. Nyt vasta aloin miettiä, kenen nämä hevoset edes olivat. Emmehän voisi kenenkään vieraan ihmisen hevosilla ratsastaa! Sam ehkä arvasi mietteeni, koska kertoi olevansa töissä niillä, jotka omistivat hevoset. Hän oli saanut luvan ratsastaa. Kevennetyssä ravissa olisi pitänyt käyttää jalkavoimia niin, että jaloilla ponnistetaan ylöspäin. Minä käytin käsivoimiani. Nostin aina hiukan käsillä ylöspäin.

Hmm, tämä on hyvää! Isä oli laittanut meille ruokaa, ihania uusia perunoita voin kera ja maukasta salaattia, lempiruokaani. Osasin jo ravata hyvin ja mennä hiukan laukkaa. Leijalla laukkaaminen oli ihanaa! Huolimatta siitä että jalkani väsyivät helposti, ne pysyivät paikoillaan ja laukka oli pehmoista. Olisinpa niin kuin muut! Olin toivonut sitä onnettomuudesta asti. En voinut tehdä mitään, mitä muut voivat, siltä se tuntui. Sairaalassa on sanottu, että minulla on hyvin pienet mahdollisuudet parantumiseen. – Laura, mitä sinä haaveilet? isä katseli minua. – En mitään ihmeellisempää, vastasin ja pakotin pienen virneen kasvoilleni. En saanut huolestuttaa isää turhaan. Hänellä oli jo muutenkin vaikeaa. Seuraavana päivänä laukkasin hiukan enemmän kuin eilen. Se tuntui joka päivä paremmalta.

Oli viimeinen päivä. Olin hirveän surullinen. En kestä lähteä, yritin olla itkemättä. Olin menossa hakemaan postia ratsastaen. Otin postit laatikosta hiukan kumartuen. Mitä! Katsoin päällimmäisenä olevaa kirjekuorta. Siinä olisi hyviä tai huonoja uutisia. Se oli kauan odotettu kirje sairaalasta. Kihisin jännityksestä. Kannustin maiskauttaen Leijan laukkaan. Kun saavuin pihalle, Sam juoksi talon sisältä ja kysyi, missä nyt palaa. Hän nosti minut Leijan selästä ja veti ohjat sen pään yli. Näytin kirjekuorta Samille. Hän veti minut yhtäkkiä syliinsä ja halasi lujaa. – Olen niin iloinen puolestasi, Sam sanoi. – Kiitos, minä sopersin.

Olin aivan hämmentynyt. Isäkin juoksi luoksemme. Sam päästi minut sylistään ja käski minun näyttää kirjekuorta isälle. Kun isä näki kuoren, hänen ilmeensä muuttui vakavaksi. Emmehän olleet varmoja, oliko siinä hyviä vai huonoja uutisia. Äskeinen iloinen mieleni oli vaihtunut melkein peloksi. Ei ole hätää, yritin ajatella, vaikka en ollutkaan yhtään varma. Menimme sisälle ja istuimme pöydän ympärille. Avasin kuoren ja katsoin tekstiä. ”Laura Ylinen parantuu täysin vammastaan. Pyydämme ilmoittamaan, jos hän suostuu leikkaukseen.” Ilmeeni vaihtelivat, en voinut uskoa.

Parantuisin! Olisin niin kuin muutkin. Pystyisin tekemään vaikka mitä, mitä en ennen ollut voinut tehdä. Isä ja Sam katsoivat minua pelonsekaisin ilmein. Ne katosivat heti, kun hymyilin heille leveästi. – En voi uskoa tätä! isä huusi riemumme yli. – En minäkään, sanoimme Samin kanssa yhteen äänen. Katsoimme toisiamme ja nauroimme. Olimme kaikki helpottuneita. En unohtaisi tätä kesää ikinä, ajattelin istuessani tuolissani. Sam käveli viereeni ja halasi minua. – Olen niin iloinen, hän toisti. Olin varmaan maailman onnellisin tyttö.

 

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/novellikisan-voittajia-elamani-laukka/#wa" title="Novellikisan voittajia: Elämäni laukka"]

Novellikisan voittajia: Erilainen kesä

VillivarsaKirjoittanut: Halima Abdel Kawy

– No, Anne, oletko tulossa tallin leirille minun ja Sannin kanssa? kysyi Annen kaveri Nanna kauniina kesäpäivänä heidän astuessaan koulubussista ulos viimeisen koulupäivän päätyttyä.

– Tottakai! Niinhän me sovimme! Anne huudahti, moikkasi Nannaa ja lähti iloisesti hyräillen loikkimaan kotiaan kohti.

Tästä tulee ihana kesä! Anne huokaili mielessään. Kotona hän toimi tavalliseen tapaansa, hieman pirteämmin vain. Anne tapasi aina laittaa ruokaa, koska vanhemmat olivat aina myöhään töissä.

Illalla ruokapöydässä Anne puhui innoissaan kesäsuunnitelmistään, kunnes hän huomasi, että vanhemmat olivat menneet hiljaisiksi.

– Mikä hätänä? Anne tiedusteli.

Äiti huokaisi ja katsahti isään varovasti. Isä nyökkäsi. Anne oli ihmeissään. Ehkä vanhemmilla oli työhuolia tai muuta.

– Anne, minä ja isä olemme saaneet kesäksi työpaikat.

– Ihanaa!

– Maalta.

Anne kalpeni, tälläistä hän ei ollut halunnut kuulla. Hän ei ollut koskaan asunut maalla. He olivat perheen kanssa asuneet rivitalolähiössä kaupungin ulkopuolella niin kauan kuin hän muisti. Kaikki kaupat ja palvelut olivat lähellä. Tallillekin oli vain kahden kilometrin pyöräilymatka.

– Tarkoittaako se, että en voi mennä tavalliseen tapaan tallin kesäleirille tai olla kavereiden kanssa? hän änkytti.

Vanhemmat katsahtivat toisiaan.

– Eikä lähistöllä tietenkään ole kuin joku kyläpahanen, eikä yhtään hevosta! Anne alkoi kiihtyä.

 

Tässä sitä mennään, Anne huokaisi. Matkalla tuntemattomaan, landelle, niinkuin kaverit sanoivat. Matkaa oli autolla monta tuntia. Aina kun asutus alkoi harventua ja metsää sekä peltoa tulla lisää, sitä enemmän Annen epätoivo kasvoi. Tästä kesästä tulisi katastrofi! Vihdoin he kääntyivät pienemmälle tielle, joka johti maalaistalon pihaan.

– Joku pahainen maalaistalo keskellä ei mitään! Anne ärähti astuessaan ulos autosta.

Vanhemmat eivät kommentoineet, vaan avasivat auton takaluukun ja nostivat isot vaatteita täynnä olevat laukut pihaan. Anne ei vaivautunut auttamaan, vaan astui suoraan avoimesta ovesta sisään, taloa sen kummemmin tarkastelematta. Hän oli liian ärtynyt siihen. Hän kiipesi jyrkät portaat yläkertaan ja kaatui suoraa päätä pehmeälle sängylleen. Huonekalut oli tuotu jo aikaisemmin ja asetettu paikalleen. Anne nukahti epäonnen kyyneleet silmäkulmissaan.

Aamupalalla Anne tiedusteli ivalliseen äänensävyyn vanhemmiltaan, mitä tekisi kesällä.

– Täällähän on kasveja vaikka millä mitalla. Tee vaikka kasvio! Äiti hehkutti, luullen ehdottaneensa jotain todella kivaa juttua.

-Kasvio! Anne parkaisi, nousi siltä seisomalta ylös ja juoksi sukkasillaan ulos. Hän lähti vihaisena marssimaan kapeaa tietä pitkin kohti metsää. Vai että kasvio! Kas, kun eivät pyytäneen keräämään yksitellen jokaista heinänkortta pellolta!

Kävellessään eteenpäin tietä pitkin hän tuli koko ajan syvemmälle metsään. Vastaan ei ollut tullut yhtäkään taloa, vain pari heinälatoa pelloilla. Mitäköhän töitä vanhemmilla edes täällä oli? Sitä Anne ei ollut tullut suuttumukseltaan kysyttyä. Annen ajatukset keskeytti kevyt hirnahdus, joka kuului hänen sivultaan. Anne käännähti äänen suuntaan. Metsätieltä aukesi Annen eteen pieni aukea, jonne paistoi aurinko. Aukealla tallusteli upea haflingerhevonen. Anne käveli lähemmäs.

Haflinger oli vaalea ja aika matala. Sillä oli pitkä kermanvalkoinen taipuisa harja. Pikkuhevonen oli todella likainen ja aliravittu, ja sen kaviot olivat kasvaneet aivan liian pitkiksi.

Annen astuessa vielä askeleen lähemmäs hevonen säikähti ja laukkasi metsän varjoihin.

Olikohan hevonen hylätty? Anne mietiskeli kotimatkalla. Hän päätti pyytää isäänsä kyselemään kyliltä, tietäisikö joku hevosesta jotain.

Illalla Anne istui tietokoneellaan sähköposti auki. Hän tappeli itsensä kanssa, lähettäisikö ystävilleen sähköpostia leirin kuulumisista vai jättäisikö lähettämättä, jottei pahastuisi enempää, kun ei itse ollut mukana. Lopulta Anne päätti olla lähettämättä. Hän kaatui sängylleen mietiskelemään. Mutta hän nousi kuitenkin nopeasti ylös ja tassutteli alakertaan ja sieltä ulos. Hän jäi seisomaan pihalle ja imi sisäänsä maaseudun raikasta, tuoksuvaa ja viileätä ilmaa. Hän katseli ensikertaa pihaa ja taloa kunnolla. Paikka oli oikeastaan aika kaunis, vaikkei hän siellä pysyvästi suostuisikaan asumaan. Pian isän auto kaartui pihaan ja isä astui ulos.

– Kyselin hevosesta ihmisiltä, mutta kukaan ei tuntunut tietävän. He eivät tienneet ketään, joka omistaisi hevosen näillä main. Enemmänkin muita maatalon eläimiä. Mutta kun kyselin marketissa eräältä mieheltä, luokseni käveli eräs iäkäs rouva. Hän kertoi, että meidän talossamme oli asunut melkein kymmenen vuotta sitten nuori nainen, joka omisti suloisen vaalean tammavarsan. Nainen ja varsa olivat erottamattomat. Nainen kuulemma käveleskeli varsan kanssa pelloilla ilman minkäänlaista riimua tai narua. Varsa vain seurasi häntä. Mutta eräänä päivänä nainen joutui auto-onettomuuteen. Hän joutui muuttamaan kaupunkiasuntoon, jotta voisi käydä paremmissa terapioissa. Varsa ei tietenkään voinut tulla mukaan. Nainen olisi myynyt sen, mutta eräänä päivänä varsa ei enää ollutkaan ladossa. Pihalta löytyi trailerin jälkiä. Poliisit julistivat varsan varastetuksi. Se sitten ilmeisesti kaupattiin eteenpän. Kukaan ei tiedä hevosesta eikä naisesta, sillä suurin osa on muuttanut tänne lähivuosina.

– Oliko sillä nimeä? Anne kysyi.

– Forever Trust. Isä huoahti ja käveli sisään. Anne jäi järkyttyneenä seisomaan pihaan. Voi naisparkaa! Hevostakin kävi sääliksi. Mutta kuinkahan se oli päätynyt tänne takaisin?

Seuraava aamu oli kaunis, kirkas ja lämmin. Anne nousi varhain. Lähtiessään ulos hän nappasi taskuunsa pari porkkanaa. Hän suuntasi tietä pitkin kohti aukeaa. Annen onneksi hevonen oli siellä.

– Forever Trust, Anne henkäisi.

Hevosen sieraimet laajenivat ja se kohotti päätään. Anne oli hämmästynyt; se tunnisti nimensä kymmenen vuoden takaa! Anne kaivoi hitaasti porkkanat taskustaan ja asetti ne maahan. Sitten hän peruutti parikymmentä metriä. Hevosen sieraimet laajenivat uudelleen sen haistellessa ilmaa. Se otti pari askelta eteenpäin, mutta peruutti samantien. Anne hymähti, kääntyi ja lähti kävelemään tietä pitkin. Käveltyään pari metriä, Anne kuuli hiljaisen hörähdyksen. Hän katsoi taakseen varovasti, ja näki hevosen rouskuttamassa porkkanoita. Anne hymyili koko matkan kävellessään kotiin päin.

Päivä toisensa jälkeen Anne kävi aukiolla viemässä hevoselle ruokaa. Se tunnisti Annen aina ja hirnahti tämän nähdessään. Mutta kuitenkin pysyi hyvän matkan päässä ja oli varovainen.

Eräänä aamuna Annen saapuessa taas aukiolle hevonen hirnahti ja käveli varmasti häntä kohti. Se pysähtyi hänen eteensä ja puhalsi lämmintä ilmaa Annen kasvoille. Kyyneleet vierähtivät hän poskilleen. Se luotti häneen! Anne nosti varovasti kätensä sen turpaa kohti. Hevonen vavahti, mutta antoi hänen laskea kätensä turvalleen.

Illalla huoneessaan Anne mietiskeli päivän tapahtumia. Hän ei voinut uskoa, että hevonen luotti häneen. Anne käveli ulos viileään kesäiltaan ja suuntasi ladolle. Paikka oli todella hyvässä kunnossa ikäänsä verrattuna. Sisällä ei ollut karsinaa, vaan jonkinlainen aitta. Anne kiipesi tikkaita pitkin parvelle, siellä oli pari heinä- ja olkipaalia.

– Vai täällä sinä asustit, Anne ajatteli ääneen. Hän näki vieressään pölyisen, täysin käyttämättömän sinisen riimun. Päällä oli myös naru.

Jos saisin sen luottamaan itseeni, voisin tuoda sen tänne kengitettäväksi, Anne mietti. Loppujen lopuksi hevonen oli todella huonossa kunnossa. Hän päätti kokeilla heti seuraavana päivänä.

Aukiolla paistoi aurinko, mutta hevosta ei näkynyt. Mutta samassa se laukkasi metsästä, pysähtyi parin metrin päähän ja jatkoi höristen suoraan Annen luo, se puhalsi taas lämmintä ilmaan Annen kasvoille. Anne kohotti varovasti riimun selkänsä takaa. Hän antoi hevosen haistella sitä ja sitten yritti pujottaa sen hevosen päähän. Hevonen säikähti sanoinkuvaamattomasti ja nousi takajaloilleen. Anne nosti kätensä päänsä suojaksi. Hevonen laskeutui jaloilleen, kääntyi nopeasti ja laukkasi metsään. Anne oli hämmentynyt. Vasta kotimatkalla hänelle valkeni. Hän muisti mitä vanha rouva oli kertonut: ”Nainen käveleskeli varsan kanssa pelloilla ilman minkäänlaista riimua tai narua. Varsa vain seurasi häntä.”

Anne raivostui itselleen ja polkaisi vihoissaan maata.

– Kuinka voin olla näin tyhmä! Sillä tuskin on koskaan edes pidetty riimua.

Anne heitti riimun pusikkoon, kääntyi kannoillaan ja palasi aukiolle. Hänen onnekseen hevonen seisoskeli mäntyjen varjossa katsellen häntä. Hän kaivoi omenan taskunpohjalta ja asetti sen lähelle hevosta. Annen lähestyessä hevonen peruutti askeleen. Jätettyään omenan maahan Anne peruutti metrien päähän ja kääntyi selin hevoseen. Mitään ei tapahtunut yli minuuttiin, mutta Anne oli sitkeä. Pian hän kuuli rouskutusta. Hevonen ei kuitenkaan tullut Annen luokse, vaan jäi seisomaan paikalleen. Se seisoi siinä ilmaa haistellen jonkin aikaa, kunnes se asteli varovaisesti kohti Annea. Anne lähti kävelemään hitaasti poispäin kohti tietä. Annen riemuksi hevonen lähti seuraamaan jonkin matkan päässä. Se seurasi häntä koko pitkän matkan kotipihaan asti. Kotona ei ollut onneksi ketään eikä pihassa autoja. Hevonen pysähtyi keskelle pihaa. Sen sieraimet laajenivat kun se haisteli ilmaa. Anne jäi sivuun seisomaan. Hevonen käveli suoraan avoimista ladon ovista sisään. Se pysähtyi ollessaan aitan aitojen sisäpuolella. Anne käveli hitaasti latoon. Hevonen seisoi keskellä aittaa haistellen maata. Se hirnahti onnellisena, ja katsoi Annea. Anne sulki varovasti aitan oven ja jäi nojaamaan aitaan. Hevonen luotti Anneen ja se sai hänet nauramaan ensimmäistä kertaa sitten maalle muuton.

– Karkasitko varkailta? Anne kysyi. No, sillä ei ollut enää merkitystä, koska hevosen nimikin kertoi jo kaiken. Ikuinen Luottamus. Se oli palannut kotiin odottamaan emännän paluuta tähän vakaasti luottaen.

– Taidanpa kutsua sinua Fannyksi. Hevonen hirnahti hyväksyvästi.

 

Kesä kului kuin siivillä, mutta Anne ei ehtinyt ajatella asiaa, sillä hänellä piti kiirettä. Ensimmäiseksi piti selittää vanhemmille kaikki ja sitten kutsua kengittäjä sekä eläinlääkäri. Fanny hädin tuskin antoi kenenkään koskea Fannyyn. Se rauhoittui vain, kun Anne oli paikalla. Fanny alkoi saada painoa ja näyttää terveemmältä. Anne oli käynyt kaupungissä, joka sijaitsi tunnin matkan päässä, ostamassa harjoja Fannylle. Niillä hän sai hevosen terveemmän näköiseksi. He olivat isän kanssa remontoineet latoa ja käyneet ostamassa rehua ja lisää heinää. Fannyn ulkoiluttaminen olikin helppoa, sillä kuten vanhankin omistajansa kanssa se seurasi Annea kaikkialle. Välillä Anne päästi sen pellolle ja se laukkaili siellä innoissaan, mutta juostuaan tarpeeksi se aina palasi Annen luokse.

Eräänä heinäkuisena aamuna Anne tavalliseen tapaansa käveli latoon, avasi aitan oven ja päästi Fannyn ulos. Fanny seurasi häntä ja he aloittivat tavanomaisen lenkkinsä. Fanny nyhti tienreunoista ruohoa ja tallusteli leppoisasti Annen perässä kuin koira konsanaan. Ratsastamista Anne ei ollut ajatellut. Fannyn luottamuskin oli niin vaikea saavuttaa. Anne huomasi tienvieressä korkean kiven ja pysähtyi. Fanny jäi hänen vierelleen. Anne kääntyi katsomaan haflingertammaa ja kysyi:

– Miten olisi ratsastus?

Anne silitteli tamman selkää ja kiipesi varovasti sen selkään. Hän ei tiennyt, oliko sillä koskaan ratsastettu, mutta hän päätti kokeilla.

Fanny seisoi nätisti paikallaan ja katseli kummissaan selässä istuvaa Annea. Hän antoi kevyesti pohkeita ja Fanny lähti kävelemään varovaisesti tietä pitkin. Hetken matkan päässä Anne käänsi sen pellolle ja antoi pohkeita lisää. Fanny lähti ravaamaan ja pian nosti laukan. Anne piti harjasta kiinni ja ohjaili Fannya pohkeillaan. Vauhti kiihtyi ja Anne menetti tasapainonsa. Hän mätkähti pellolle, mutta rupesi vain nauramaan. Fanny hidasti ja ravasi maassa kihertävän Annen luokse. Se katsoi Annea kummissaan ja hirnahti.

– Isä ja äiti pyörtyisivät jos näkisivät meidät, Fanny! Anne nauroi ja loikkasi takaisin selkään.

Anne lensi selästä varmaan kymmenen kertaa sinä päivänä, mutta hän ei koskaan ollut ollut näin iloinen koko elämänsä aikana. Hänellä ei ollut sisaruksia, mutta hänellä oli nyt Fanny.

 

Sateisena päivänä Anne istui päivällispöydässä vanhempiensa kanssa, ja vanhemmat katselivat hymyillen Annea, joka selitti innoissaan Fannysta

– Oletko kertonut ystävillesi Fannysta? Äiti kysyi.

Annen hymy hyytyi. Hän oli unohtanut kaupungin ja ajankulun kokonaan! Hän vilkaisi keittiössä olevaan kalenteriin ja huomasi, että oli heinäkuun viimeinen päivä! Koulu alkaisi kahden viikon kuluttua. Anne ei voinut uskoa sitä. Fannyn kanssa oli mennyt kaikki aika.

Vanhemmat vilkaisivat toisiaan, ja äiti aloitti varovasti:

– Oletko miettinyt mitä teemme sille, kun palaamme kaupunkiin? Pitäisikö se antaa maanviljelijälle?

Anne nousi ylös nopeasti ja huusi: -Ei! Ei se luota kehenkään muuhun!

Vanhemmat olivat kummastuneen näköisiä, kun Anne säntäsi eteiseen, puki sadevaatteet ja juoksi latoon.

Anne avasi aitan oven ja lähti kävelemään ulospäin. Fanny seurasi nätisti perässä sateeseen. Kuumat kyyneleet valuivat Annen poskia pitkin. Hän ei ymmärtänyt itseään, vielä kesän alussa hän olisi ollut valmis lähtemään milloin vain, mutta nyt kun Fanny oli tullut kuvioihin, ei hän olisi halunnut lähteä. Fannya ei voisi ottaa kaupunkiin. Siellä hän ei voisi kävellä sen kanssa pitkin katuja.

Hän kiipesi tiellä olevalta kiveltä Fannyn selkään ja lähti metsää kohti.

Myöhään illalla Annen palattua kotiin, hän meni mitään sanomatta kuumaan suihkuun ja suoraan sänkyyn. Ehkä yö toisi ratkaisun. Niin ainakin Anne toivoi.

Aamulla Anne vain ohitti aamupalaa syövät vanhempansa ja asteli Fannyn luokse latoon. Hän harjasi ja ruokki sen. Sitten hän lähti kävelemään Fanny perässään pellolle päin. Hän istahti vielä eilisen sateen jälkeen kosteaan maahan ja Fanny laidunsi vieressä. Yö ei todellakaan ollut tuonut Annelle minkäänlaisia vastauksia, joten murheissaan hän katseli kaunista pikkutammaansa syömässä ruohoa.

Parin tunnin päästä hän nousi ylös, vihelsi Fannya ja kiipesi sen selkään. Isän auto ei ollut pihassa. Äiti seisoi pihassa katsellen Annen paluuta. Anne säikähti, vanhemmat eivät hyväksyneet ratsastusta ilman varusteita tai kypärää. Annen ihmetykseksi äiti vain hymyili ja käveli Fannyn luoksen taputtamaan sitä varovasti.

– Missä isä on? Anne kysyi.

– Lähti meidän tekemään kauppoja tästä talosta. Äiti sanoi rauhallisesti ja hymähti.

– Mitä! Anne kiljahti. Fanny säikähti, mutta pysyi paikallaan, kun Anne hyppäsi suoraan sen selästä äitinsä kaulaan. -Rakastan teitä! Fanny hirnui innoissaan.

 

Tämä kesä oli todellakin ollut erilainen Annelle. Hän oli oppinut tosiystävyydestä ja luottamisesta Fannyn kanssa enemmän kuin missään muualla. Tavallisesti hän oli kesäleirillä ja kavereiden kanssa rannalla. Tänä kesänä hän ei ollut käynyt rannalla kertaakaan. Uiminen Fannyn kanssa läheisessä lammessa riitti hänelle. Nyt Anne istui kauniina päivänä lammella katselemassa kunka Fanny kahlasi lammessa pärskyttäen vettä. Pian hän nousi ylös ja huikkasi Fannylle:

– Tule, mennään! Koulu alkaa kohta! Fanny nousi rannalle ja Anne hyppäsi sen selkään, sitten he suuntasivat maantietä pitkin koulua kohti.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/novellikisan-voittajia-erilainen-kesa/#wa" title="Novellikisan voittajia: Erilainen kesä"]

Töltätään!

Islanninhevosilla on kaksi omaa askellajia, töltti ja passi.

Töltti on näin tasaista menoa:

Tässä videossa voi nähdä eri askellajeja:

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/toltataan/#wa" title="Töltätään!"]

Novellikisan voittajia: Pelottava maastolenkki

VillivarsaKirjoittanut: Iida Steen

Taru oli satuloimassa hevostaan Sissiä. Hän oli päättänyt lähteä pitkälle maastolenkille. Oli erittäin kuuma ja helteinen kesäpäivä. Kun Sissi oli valmis, Taru nousi hevosen selkään ja matka alkoi.

Maastopolku alkoi tallin viereisestä metsästä. Sissi oli varma maastohevonen, joka oli tottunut pitkiin maastolenkkeihin. Taru ohjasi hevosensa maastopolulle. Sissi lähti innokkaana matkaan. Metsä oli valoisa ja linnut visersivät iloisesti. Taru muisteli reittiä. Eräässä kohtaa polkua kääntyisi jyrkästi vasemmalle. Polku päättyisi suurelle aukiolle, josta pitäisi kääntyä kotiin.

Vanhan tarinan mukaan aukiolla oli ollut metsämökki, joka oli palanut tuhkaksi joskus 1800-luvulla. Kyläläiset eivät olleet ehtineet apuun, ja mökki oli jo palanut heidän saapuessaan paikalle. Mökissä oli asunut nuori nainen, jolla oli ollut kuusivuotias poika. Pojan nimi oli ollut Nikolai, ja hän oli ollut sisällä palavassa mökissä. Nikolaita ei ehditty pelastaa, ja äiti kuoli myöhemmin suruun.

Taru havahtui mietteistään ja jatkoi matkaa ravissa. Sitten polku päättyi aukiolle. Sissi pysähtyi. Sen lihakset jähmettyivät eikä se suostunut liikkumaan. Taru huomasi vanhan talon rauniot. Tuli aivan hiljaista, linnut eivät laulaneet, ja metsä täyttyi harmaasta sumusta. Aurinko ei paistanut, ja tuli kylmä. Taru näki puiden rajassa liikettä. Hän huomasi pienen pojan hahmon kulkevan usvan keskellä. Yhtäkkiä kuului heikko naisen ääni: ”Nikolaaaii… Missä ooleet…” Ja heti sen jälkeen vastaus: ”Äitii…. Olen täällää…” Poika kompasteli ja huusi vielä kerran, jonka jälkeen hän hävisi.

Kesäinen lämpö ja lintujen viserrys palasi, aurinko paistoi ja Sissi rentoutui. Taru oli kalpea ja pelokas, hän kannusti Sissin matkaan ja laukkasi koko matkan kotiin.

Kun Taru oli saapunut tallille, hän oli vieläkin kauhuissaan. Olihan ääni voinut olla tuulen ääntä ja poika näköharha, mutta eihän sitä koskaan tiedä…

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/novellikisan-voittajia-pelottava-maastolenkki/#wa" title="Novellikisan voittajia: Pelottava maastolenkki"]

Novellikisan voittajia: Ensimmäinen leiri

VillivarsaKirjoittanut: Elina Siltala

Linda Salo juoksi yläkertaan kahdenkymmenen euron seteli kädessään. Hän avasi huoneensa oven, juoksi hyllyn luo ja nappasi säästölippaan hyllystä. ”Vihdoin!” Linda huokaisi. ”Nyt rahat ovat koossa. Pitää vain saada heidät suostumaan” , Linda mutisi. Linda meni alakertaan harpaten kaksi porrasta kerrallaan. Lindan vanhemmat istuivat katsomassa televisiota. Linda nappasi kaukosäätimen ja hiljensi ääntä. ”Tässä on 250 euroa. Jos te maksatte viiskymppiä, niin mä pääsen sille leirille. Pliis”, Linda pyysi. Isä huokaisi. ” Kai sinun pitää sitten päästä. Olethan jo 13-vuotias”, äiti sanoi. ” Jee! Huippua!” Linda riemuitsi. ”Mä meen heti ilmoittautumaan”, Linda huusi juostessaan yläkertaan.

Kolmen viikon kuluttua Linda istui autossa sukien lyhyitä, vaaleita hiuksiaan. Hän avasi laukkunsa ja tarkasti vielä kerran, että kaikki oli mukana. ” Ratsastushousut, hanskat, kypärä ja saappaat. Vaihtovaatteita, vähän rahaa, uikkarit, pyyhe, hammasharja, hiusharja. Joo, kaikki mukana”, Linda ajatteli.

”Perillä ollaan ”, isä huomautti etupenkiltä. Linda havahtui mietteistään ja avasi oven. ”Vau!” Linda henkäisi ja katseli ympärilleen. Tummatukkainen nainen käveli heidän luokseen. ”Hei. Olen Leena Niemi, leirin toinen avustaja”, Leena sanoi. ” Linda Salo. Tässä on isäni Heikki Salo”, Linda esitteli. ”Haluat kai nähdä huoneesi, tallin ja hoitohevosesi?” Leena kysyi. ”Totta kai! Heippa iskä!” Linda huikkasi. ”Tännepäin. Tuolla on leiriläisten mökit ja tuolla talli. Tuolla on rantasauna ja tuolla kerhotalo”, Leena selosti heidän kävellessään leiriläisten mökkejä kohti. ”Ratsastustunti on seitsemältä. Tule silloin tallin toimistoon. Se on helppo löytää. Tallitytöt auttavat sinua sopeutumaan. Heippa, nähdään seitsemältä!” Leena huikkasi. ”Joo!” Linda huusi ja heilautti kättään. Hän käveli sisään leirimökkiin ja etsi vapaan huoneen.

Linda alkoi purkaa tavaroitaan. Yhtäkkiä hän kuuli kuinka ovi kolahti, ja askeleet kuuluivat käytävältä. Joku kurkkasi aina huoneeseen ja jatkoi matkaa, kunnes tuli Lindan huoneen kohdalle. Ovi avattiin, ja tyttö kurkisti sisään. ”Oho, sori”, tyttö sanoi ja aikoi mennä pois. ”Haluaisitko mun huonekaveriksi?” Linda kysyi nopeasti. ”Joo!” tyttö ilahtui ja astui sisään. ”Mä oon ollut täällä kaksi kertaa aiemminkin. Mun nimi on Karoliina. Kavereiden kesken Karkki. Ja 13-vuotias”, Karoliina sanoi. ”Mä oon Linda, 13-vuotias”, Linda esitteli itsensä. ”Mennääks talliin? ” Karoliina kysyi hetken kuluttua. ” Joo! Tunnetko sä nää paikat?” Linda kysyi. ”Tietty! Ja hevoset” , Karoliina vastasi. ”Muuten, kello on kuusi. Kannattaa pistää jo ratsastuskamppeet”, Karoliina huomautti. ”Hyvä idis”, Linda sanoi ja meni laukkunsa luo.

Vartin päästä tytöt seisoivat tallissa, joka oli täynnä hevosia. Karoliina selosti hevosten nimiä heidän kävellessään käytävällä. ”Toi on Tähti, eli Tähden tyttö. Se on kiltti. Se oli mun hoitsu viimeks. Ja toi on Ruska, siis Ruska-Ralli. Ja tossa on isoin hevonen Vitsi, eli Vietsaus. Se on kyl myös tosi kiltti. Tossa on Leimu, eli Leimaus. Ja toi…” Karoliina selitti. ”Hei Karkki. Tulit taas”, yksi tallitytöistä keskeytti. ”Ai, moi Jenna. Jep, täällä ollaan. Tässä on Linda, mun huonekaveri”, Karoliina kertoi. ”Ope jakaa kohta hoitsut. Kannattaa mennä toimistoon”, Jenna huomautti. ”Hei, tuu Karkki. Moikka Jenna!” Linda kiirehti. ”Moido hetkeksi, Jenna!” Karoliina huikkasi.

Tytöt kävelivät nopeasti toimistoon. Toimisto oli jo täynnä eri-ikäisiä tyttöjä ja poikia. ”Ai hei Linda ja Karoliina”, Leena tervehti. ”Taitaa olla aika jakaa hoitohevoset. Ai niin, niille jotka eivät tunne meitä, minä olen Leena Niemi ja tämä tässä on serkkuni Asta Niemi. Ja täällä jossain on vielä Astan sisko Arja”, Leena kertoi. ”No niin!” Asta sanoi. ”Essille Ruska-Ralli, Jonnalle Muru, Lindalle Vietsaus, Jerelle Haamun tyttö, Karille Kapteeni, Maxille Tähden tyttö, Karoliinalle Virkku-poika ja Minnalle Tuuli”, Asta selosti. Toimisto täyttyi riemunkiljahduksista. ”Menkää laittamaan hevoset valmiiksi tunnille”, Leena komensi.

Jenna odotti Karoliinaa ja Lindaa käytävällä. ”No?” hän kysyi uteliaana. ”Mä sain Vitsin ja Karkki sai Virkun”, Linda kertoi. ”Mä näytän niiden varusteet”, Jenna sanoi ja käveli satulahuoneeseen. ”Noi on Virkun ja noi Vitsin. Harjapusseissa on nimet”, Jenna opasti. Tytöt nappasivat harjapussit ja menivät hoitohevostensa karsinoihin. Linda harjasi Vitsiä ja puheli sille. ”Mä hoidan sua täällä leirillä. Joo-o. Oothan kiltisti seuraavalla tunnilla? Silloin Asta katsoo, kuinka taitavia me ollaan. Avaappa suu ja ota kuolaimet. Hyvä. Odota siinä, mä haen satulan!” Linda haki satulan ahtaasta satulahuoneesta. Sitten hän änkesi takaisin Vitsin karsinalle. ”Nyt laitetaan satula. Äläpäs pullista! Noin, nyt on hyvä. Oho, pitää mennä jo. Tule!” Linda puheli.

Asta käski heidät riviin ja tarkasti satuloinnin. ”Hyvä. Kiristä leukahihnaa vähän, Jonna. Hmm… Joo. Max, kiristä satulavyötä! Hyvä, Jere. Okei, kaikki jonoon! Ensiksi Kapteeni ja vikaksi Tuuli. Ja käyntiä, ohjakset pitkinä. Essi, selkä suorana! Jonna, kantapäät alas!” Asta huuteli kentän keskeltä. Seurasi kymmenen hiljaista minuuttia. ”Harjoitusravia, jalustimet kaulalla!” Asta huusi. Hiekka pöllysi, kun hevoset ravasivat. Aurinko porotti kuumasti, ja hiki virtasi. ”Otetaan kevyttä ravia. Kantapäät alas!” Asta komensi. ”Pidätä, Jere. Muuten se laukkaa!” Kun Asta komensi kaikki käyntiin, hän sanoi: ”Huomenna laukataan.” Tieto otettiin vastaan sekalaisin tuntein. ”Jee! Huippua!” joku huusi. ”Nastaa!” Mutta Minna vaikeroi: ”Voi ei.” ”Okei menkää talliin ja hoitakaa hevoset kuntoon. Sen jälkeen on ruoka kerhotalolla. Saatte pizzaa”, Asta kertoi.

Ruoan jälkeen tytöt menivät rantasaunalle ja uivat aika kauan. Heillä oli hauskaa. Kun leiriläiset olivat vihdoin nukkumassa, Linda päätti uskoutua Karoliinalle: ”Karkki, nukutko sä?” Linda kysyi. ”En”, Karoliina sanoi ihmeen pirteällä äänellä. ”Voinko mä kertoa sulle jotain arkaluontoista?” Linda kysyi empien. ”Voit. Mä en lavertele sitä eteenpäin”, Karoliina sanoi. ”Mä ratsastin täysverisellä maneesissa viime talvena. Ja tota… Niin, kissa oli päässyt maneesiin. Me laukattiin ja mun ratsu säikähti kissaa. Ja pukitti mut pois selästä. Mun nilkka venähti ja käsi oli kipeä pitkään. Joten nyt mä… Pelkään laukkaamista”, Linda sanoi hiljaa. ”Helpottiko kertominen?” Karoliina kysyi. Linda nyökkäsi vaisusti. ”Jos yhtään helpottaa, niin täällä ei ole kissoja”, Karoliina huomautti. Linda hymyili vähän. ”Kiitti, Karkki, kun kuuntelit. Hyvää yötä!” Linda sanoi. ”Hyvää yötä”, Karoliina vastasi.

Seuraavana aamuna aamiaisella Linda nakerteli näkkileipää ajatuksissaan. Karoliina yritti saada häntä mukaan keskusteluun. ”Mitä hevoskirjoja sä luet Linda?” Karoliina kysyi. ”Hä? Tota… Täyttä laukkaa -sarjaa”, Linda vastasi. ”Haluisitko sä isona jockeyksi?” Minna kysyi. ”Öö… Tota.. Joo”, Linda vastasi empien. ”Hei tytöt! Menkääs tekin viemään hevoset laitumelle!” Arja komensi. ”Joo!” Kaikki tytöt nousivat pöydästä.

Tällä kertaa tunti pidettiin päiväruoan jälkeen. Linda vitkutteli satuloinnissa. ”Tuu jo, Linda!” Essi hoputti. ”Anna nyt Lindan satuloida rauhassa!” Karoliina puolusti Lindaa. ”Mä tuun nyt”, Linda puuttui puheeseen. Heidän mennessään käyntiä, Linda oli hermostunut eikä pystynyt keskittymään. ”Linda, kantapäät alas! Ja pidätä sitä Vitsiä!” Asta huusi. Linda totteli ja yritti keskittyä.

Pian oli jo harjoitusravin vuoro. ”Jalustimet kaulalle!” Asta komensi. Linda rentoutui hetkeksi Vitsin pehmeässä ravissa. Juuri, kun Linda onnistui unohtamaan koko laukan, Asta komensi: ”Ja kevyttä ravia!” Linda muisti taas laukkaamisen, mutta kevensi silti hammasta purren. ”Otetaan seis!” Asta huusi. Kun hevoset olivat pysähtyneet, hän kysyi: ”Onko joku, joka ei ole laukannut?” Kaikki olivat hiljaa, paitsi Minna. ”Minä en ole laukannut”, Minna myönsi. ”Okei, mene kentän toiseen päähän, opetan sinut laukkaamaan, kun muut menevät pois”, Asta sanoi. Minna nyökkäsi ja ohjasi Tuulin kentän toiseen päähän. ”Ensin Essi, mene vain pari raviaskelta ja nosta sitten laukka”, Asta sanoi. Hetken kuluttua Essi laukkasi sujuvasti. Linda oli ihan kalpea. Hän hypisteli ohjia hermostuneesti. ”Ja ota seis. Seuraavana Linda!” Asta määräsi. Linda siirtyi ympyrälle. Hän puristi ohjia ja nosti laukan. Linda oli ihan jäykkä ja valkoinen kuin lakana. Sitten hän kuuli Astan äänen: ”Ota seis!” Linda pysäytti hevosen ja hymyili. Hän ei pudonnut. Loppupäivän Lindan naama loisti kilpaa auringon kanssa.

Seuraavana päivänä Linda laukkasi niityllä. Hän ei ajatellut mitään. Nautti vain laukan hurmasta. Ehkäpä hänestä joskus tulisi jockey, mutta nyt Linda nautti leiristä ja laukan ihanuudesta.

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/novellikisan-voittajia-ensimmainen-leiri/#wa" title="Novellikisan voittajia: Ensimmäinen leiri"]

Novellikisan voittajia: Onnellinen onnettomuus

VillivarsaKirjoittanut: Laura Hirvonen

”Tiedäthän, että poni on Saralle koko elämä…”

”Kyllä, mutta rahatilanteemme on niin huono…”

”Kai se on sitten pakko… Kuinka voimme kertoa tästä Saralle?”

Enempää 12-vuotias Sara Kivi ei kestänyt. Kyyneleet valuivat pitkin hänen vaaleita poskiaan. Ei kai vanhemmat voinut oikeasti tarkoittaa sitä? Ei kai Ingaa myytäisi? Ennen Sara oli ollut onnellinen welsh-poni Ingan omistaja. Nykyisin perheen rahatilanne oli huonontunut, ja Sara oli epäillyt pitkään, että vanhemmat harkitsivat Ingan myymistä.

Sara astui ovesta sisään kodikkaaseen keittiöön. ”Sara! Meidän piti kertoa tästä sinulle”, Saran äiti Marjut pomppasi pystyyn tuolistaan. ”Kyllä minä ymmärrän. Milloin Inga lähtee?” Sara kysyi hiljaisena. Hänen sinisistä silmistään valui yhä lämpimiä kyyneliä. ”Heti, kun löydämme ostajan. Laitoimme lehteen ilmoituksen”, Jari-isä sanoi. Heistä kaikista ponin myyminen oli kamalaa. He olivat ostaneet ruunivoikon Ingan sen ollessa pieni varsa, ja se oli tullut osaksi perhettä.

Seuraavana päivänä Sara huomasi lehdessä pienen ilmoituksen: ” Myydään kaunis ja kiltti 11-vuotias welsh-tamma Inga. Vain hyvään kotiin! Hintapyyntö 9000 euroa. Puh. 86476″.

Kyyneleet valuivat jälleen pitkin Saran poskia. ”Sara pieni, tiedät kai, että tämä on meistä kaikista hirveää”, Marjut yritti lohduttaa tytärtään. ”Lupaamme, että heti kun isä tai minä pääsemme hyviin työpaikkoihin, saat uuden ponin. Yhtä ihanan kuin Inga.”

”En halua mitään muuta ponia kuin Ingan!” Sara tulistui. Isä avasi suunsa puuttuakseen keskusteluun, mutta Sara rynnisti jo huoneeseensa. Sara kaatui sängylle ja antoi kyynelten vuotaa. Hetken kuluttua hän kuuli äidin koputuksen ovelta. ” Sara, helpottaisiko oloasi, jos lähtisimme katsomaan Ingaa?” ”Hy-hyvä on. Vaihdan tallivaatteet ja tulen pian”, Sara sanoi vaitonaisena. Hän nousi sängyltä ja avasi puisen vaatekaappinsa. Hän heitti sängylle ruskeat ratsastushousut, sinisen t-paidan ja ratsastussukat. Hän puki ne päälleen ja käveli keittiöön.

”Marjut Kivi, puhelimessa!” hän kuuli äitinsä äänen keittiöstä. ”Ai oletteko te kiinnostuneita Ingasta? Tänään? Selvä, olemme tallilla”, Marjut päätti puhelun. ”Oliko se Ingan ostajaehdokas?” Sara kuiskasi. Hänen äitinsä nyökkäsi ja lähti eteiseen laittamaan kenkiään. Sara seurasi perässä ja vetäisi ratsastuskenkänsä jalkaansa.

Pian he saapuivat jo tallille. Pienellä parkkipaikalla ei ollut muita autoja kuin heidän punainen Toyotansa. Ulkona oli todella lämmin kesäpäivä. Sara ei muistanut, milloin olisi ollut yhtä lämmintä. Hän laahusti hiljaisena puiseen talliin. Hän muisteli onnellisia hetkiä, joita oli rakkaan poninsa kanssa viettänyt. Ne kenttäkilpailut, jotka he voittivat… Uintireissu mökillä…

Kyyneleet kihosivat Saran silmiin, kun Inga hörisi. ”In-Inga…Pian meidän tiemme eroavat”, hän kuiskasi ponilleen. Se laski päänsä Saran olkapäälle, tuntuen ymmärtävän tyttöä. ”Sara! Rantalat tulivat katsomaan Ingaa! Voisitko esitellä sen heille?” kuului äidin ääni ulkoa. Sara avasi karsinan oven, ja laittoi Ingan siroon päähän vihreän nylonriimun. Sitten hän talutti ponin ulos lämpimään auringonpaisteeseen.

”Äiti! Se on IHANA!” oli ensimmäinen ääni, jonka Sara kuuli. Se tuli pienen, noin 8-vuotiaan tytön suusta. ”Ostetaanko se? Käykö, äiti? Käykö?” Kun Saran silmät tottuivat auringon paisteeseen, hän näki edessään selvästi äidin, isän ja kaksi tyttöä. Toinen tytöistä oli se äsken huutanut innokas pieni tyttö, jolla oli vaaleat hiukset kahdella poninhännällä. Hänen kasvojaan koristivat suloiset pisamat. Toinen tyttö taas vaikutti suunnilleen Saran ikäiseltä. Hänellä oli mustat hiukset, jotka rehottivat vapaina. Huulessaan hänellä oli lävistys ja hän oli pukeutunut mustiin. ”Ilmeisesti emo”, Sara ajatteli. Hän ei perustanut sen tyylisistä ihmisistä.

”Kuulitko äiti? Ostetaan se! Eihän se ole edes kallis! Äiti kiltti, kiltti, kiltti! Käykö? Ostetaan se!” pikku tyttö jatkoi kiljumistaan. Inga katseli outoa kiljuvaa olentoa ihmeissään. Tuoko oli hänen tuleva omistajansa? Uh! ” Maltapa nyt vähän Siiri, annetaan ponin omistajan ensin näyttää, miten kauniisti sillä voi ratsastaa. Emmehän me voi ostaa ponia, josta emme tiedä mitään!” tytön äiti nauroi. Sara katsoi kysyvästi äitiään. ”Siis ratsastanko Ingalla vähän tuossa kentällä?” ”Juu, kyllähän Rantaloiden täytyy nähdä, mitä he ostavat. Isä on hakemassa Ingan varusteita tallista”, Marjut selitti Saralle.

Pian Jari saapui kädessään musta yleissatula ja olkapäällään kauniit suitset, joissa oli meksikolainen turpahihna. ”Tässäpä nämä sitten ovat. Ei kun penkki ponin selkään, niin Inga ja Sara pääsevät näyttämään taitojaan!” Saran isä hymyili. Sara varusti haukottelevan Ingan hiljaisena. ”Tämä voi olla viimeinen kerta, kun ratsastan sinulla”, hän ajatteli kiristäessään satulavyön ja ponnistaessaan selkään.

Sara ratsasti aluksi vapain ohjin uralla. Rantalat seurasivat aidan vieressä kiinnostuneina, lukuun ottamatta mustiin pukeutunutta tyttöä. Hän seisoi kauempana ja näytti vaihtavan korvakorujaan. Inga siirtyi keinuvaan raviin, kun Sara painoi pohkeet sen kylkiin. He tekivät pieniä väistöjä ja laukannostoja. Inga kulki täydellisesti, liiankin täydellisesti, jos Saralta kysyttiin. Sara ohjasi Ingan pienelle pystyesteelle laukassa. Pian alkaisi hänen pienimuotoinen näytöksensä. Juuri ennen ponnistusta Sara pudotti esteen eteen muovipussin, jonka oli löytänyt taskustaan. Inga hyppäsi säikähdyksestä sivulle, ja Sara koetti roikkua selässä. Hän kuuli kauhistuneita kiljahduksia portilta.

Kaikki olisi mennyt, kuten Sara oli suunnitellut, jos muovipussi ei olisi leijunut ilmavirtauksen mukana uudestaan Ingan jalkoihin. Poni hyppäsi äkkinäisesti sivulle ja lähti huimaan laukkaan. Kentän kulmassa Inga kääntyi jyrkästi, ja Sara tunsi irtoavansa satulasta. Hetken hän lensi ilmassa, kunnes iskeytyi rajusti päin aitaa. Kuului ilkeä paukahdus, ja sen jälkeen Sara ei nähnyt, kuullut tai tuntenut enää mitään. Kaikki pimeni.

”Hän heräsi!” ”Sara! Herää!” ”Mihin sattuu?” Sara kuuli jostain kaukaa etäisiä huudahduksia, ja kysyi: ”Uh, mitä tapahtui? Missä olen?” ”Kulta pieni, putosit pahasti Ingan selästä ja jouduit sairaalaan. Olet maannut täällä jo pari päivää!” Sara kuuli äitinsä huolestuneen äänen. Hän avasi silmänsä ja tutki katseellaan huonetta. Huone oli hyvin pieni ja kaikkialla oli valkoista. Hänen sänkynsä vieressä oli puinen yöpöytä, jonka päällä oli pieni maljakollinen ruusuja.

Nyt hän muisti kaiken. Rantalat, esteen, muovipussin, äkkinäisen käännöksen… Sara koetti nousta istumaan, mutta hänen äitinsä painoi hänet takaisin makuulle. ”Sait aivotärähdyksen ja kätesi murtui. Säikähdimme aivan kamalasti!” äiti kuiskasi samalla kun hän silitti tyttärensä otsaa. ”Päätimme myös, että jos haluat, saat pitää Ingan. Tuskin kukaan haluaa enää ostaa sitä tämän jälkeen”, äiti jatkoi. ” Saan pitää Ingan! Kiitos olette ihania!” Sara kiljahti ja halasi äitiään. Marjut hymyili ja vastasi halaukseen. ”Olette maailman parhaimmat vanhemmat, ja Inga on paras poni”, Sara kuiskasi onnellisena. Hän ei välittänyt kivusta, vaan riemuitsi. Hän saisi pitää Ingan!

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/novellikisan-voittajia-onnellinen-onnettomuus/#wa" title="Novellikisan voittajia: Onnellinen onnettomuus"]

Äänestä Vuoden hevonen 2010

Tässä komeilevat Vuoden hevonen 2010 -kilpailun finalistit. Voittajan valinta on teidän käsissänne, Villivarsan lukijat.

Äänestä suosikkiasi 30.11.2010 mennessä sähköpostilla tai postikortilla.

Kerro viestissäsi:

1. Suosikkisi nimi

2. Oma nimesi ja ikäsi

3. Postiosoitteesi ja puhelinnumerosi

Lähetä sähköpostiäänesi osoitteeseen villivarsa@otavamedia.fi (kirjoita viestikenttään Vuoden hevonen 2010). Postikortin voit postittaa osoitteeseen:

Villivarsa

Vuoden hevonen 2010

00002 HELSINKI

 

Kaikkien ehdokkaan lähettäneiden ja äänestäjien kesken arvotaan 10 kpl Hevosen ja ratsastajan vuosi 2011 -kalenterimuistiota (Kustannus Silmu).

Finalisteista kolme eniten ääniä saanutta saa Horse Comfortin turvakypärän (maahantuonti Veljekset Wahlsten Oy).

Vuoden hevonen esitellään tammikuun 2011 Villivarsassa.

Tässä uljaat finalistit:

 

 

Ada poseeraa hoitaja-kaimansa Aadan kanssa. Ada on jo 19-vuotias lv-tamma, jonka laukan hurmaa ei voi vastustaa.

 

Lennon Merkki on nuori oripoika, josta tulee myöhemmin raviratojen kuningas.

 

Hurmuriponi Macho kiinnittää olemuksellaan kaikkien huomion.

 

Saksalainen ratsuponi Fredi on hyväkäytöksinen ja todella taitava -todellinen unelmapakkaus.

 

Komea 15-vuotias shetlanninponi Pauli rakastaa lapsia ja seuranpitoa.

 

5-vuotias irish cob -ruuna Torre työntää päänsä lempi-ihmisensä syliin ja torkahtaa siihen.

 

4-vuotias monitoimiponi Reeta syntyi mustaksi, vaikka sen vanhemmat ovat pilkulliset.

 

Hurmaava herkkurosvo Moja rakastaa esiintymistä ja osaa jopa kumartaa. Se myös mielellään pöyhii hoitajansa hiukset sekaisin.

 

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/aanesta-vuoden-hevonen-2010/#wa" title="Äänestä Vuoden hevonen 2010"]

Äänestä Vuoden keppari 2010!

Vuoden hevonen 2010 -kilpailussa on mukana ensimmäistä kertaa myös keppihevosten sarja.

Äänestä suosikkiehdokastasi 30.11.2010 mennessä sähköpostitse tai postikortilla. Muista mainita viestissäsi:

1. Suosikkisi nimi

2. Oma nimesi ja ikäsi

3. Postiosoitteesi ja puhelinnumerosi

Sähköpostiäänet lähetetään osoitteeseen villivarsa@otavamedia.fi (kirjoita viestikenttään Vuoden keppari 2010). Postikorttiäänet lähetetään osoitteeseen:

Villivarsa

Vuoden keppari 2010

00002 HELSINKI.

 

Kolme parasta kepparia palkitaan Nina SalosenVallattomat falabellat -kirjalla (Kustannus Silmu).

Kaikkien kepparisarjaan osallistuneiden ja äänestäneiden kesken arvotaan 15 kappaletta Vallattomat falabellat 2011 -seinäkalenteria (Kustannus Silmu).

Vuoden keppari 2010 ja palkintojen voittajat julkistetaan tammikuun 2011 Villivarsassa.

Tässä uljaat kepparifinalistit:

Pirate Boy

 

Pullaturpa

 

K.P Rocky

 

Sulevi

 

M.R. Friisi

 

Tuutter Mix

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/aanesta-vuoden-keppari-2010/#wa" title="Äänestä Vuoden keppari 2010!"]

Joulutunnelmissa!

Taas on se aika vuodesta… Myös talleilla alkaa kopistella punanuttuisia tonttuja. Petteri Punakuono kuuluu joulukatrillien suosikkirooleihin. Bongasimme vuodenaikaan sopivan tyylin Horseprosta.

www.horsepro.fi

 

 

[whatsapp url="http://villivarsa.fi/2011/03/joulutunnelmissa/#wa" title="Joulutunnelmissa!"]