Mun juttu: Oma hevonen

Oma hevonen on varmasti jokaisen heppatytön unelma. Minun kohdallani se toteutui kesällä 2007. Olin onneni kukkuloilla, kun vihdoin sain isäni suostuteltua hankkimaan minulle oman hevosen.

Viivi ja Twist

Kuinka kaikki tapahtui

Muutin kahdeksanvuotiaana vanhempieni kanssa Suomesta Belgian pääkaupunkiin Brysseliin. Halusin saada vapaa-ajakseni jotakin hauskaa tekemistä, ja päätin kokeilla ratsastusta. Löysimme lehdestä ilmoituksen suomalaisesta ratsastuksenohjaajasta Riikka Koljosesta, joka pyöritti pientä ratsastuskoulua.

Aloitin ratsastuksen Bidouille-nimisellä shetlanninponilla, jolla oli valtavan suuri harja. Muistan pienenä ihmetelleeni, kuinka poniparka näki mitään hiuspehkonsa takaa. Shettiksellä muutama vuotta ratsastettuani olin kasvanut jo niin isoksi, että oli aika siirtyä suurempaan poniin.

Seuraavana haasteena minulle annettiin Capris, pieni ja pippurinen 4-vuotias. Capriksen kanssa välillä tuntui kuin sillä olisi vain kaksi vaihdetta, täysillä eteenpäin ja ”yritä vaan saada mua liikkumaan”. Muistan, kuinka välillä pelotti, kun poni vei minua kiitolaukkaa ympäri maneesia. Itse keskityin ainoastaan pysymään kyydissä. Capriksen kiukuttelut olivat välillä rasittavia ja jaksaminen oli kovilla, mutta ne opettivat minulle kärsivällisyyttä.

Vuokrasimme Caprista ystäväni Annin kanssa puoliksi. Ostimme sille yhteiset tavarat ,ja kävimme molemmat kolme kertaa viikossa tallilla. Juuri tämä vaihe harrastuksessani herätti ajatuksen omasta hevosesta ja sen ihanuudesta.

Vakavaa harkintaa

Myöhemmin opettajani Riikka ehdotti minulle oman hevosen ostamista, ja ryhdyimme miettimään asiaa vakavasti. Ystäväni oli juuri käynyt hakemassa poninsa Saksasta pitkän etsimisen jälkeen. Itseäni kauhistutti ajatus niin monen hevosen kokeilemisesta ja lopullisesta päätöksestä. Opettajani, joka kasvattaa Belgian puoliverihevosia, lupasi olla mukana koko prosessin ajan.

Eräänä kesäpäivänä ratsastin Capriksella. Samaan aikaan kentällä ravaili erikoisen näköinen ruunikko tamma. Opettajani oli myymässä kyseistä hevosta, ja sitä oli käyty kokeilemassa muutaman kerran. Sovimme, että kokeilisin sitä myöhemmin. En kuitenkaan kuvitellut ostavani sitä, sillä se oli melko nuori ja kokematon, ja se näytti hankalalta ratsastettavalta.

Muistan lopun ikääni sen hetken, kun nousin ensimmäistä kertaa tuon hevosen selkään ja kuulin sen nimen, Twist de l’Aube eli suomeksi aamunkoiton Twist. Tarvitsin ensimmäistä kertaa jakkaraa selkään ponnistamiseen. Se tuntui niin korkealta ja pelottavalta. Hevoseni käynti tuntui harppomiselta ja ravi hidastetulta pomppupallolla hyppimiseltä. Pikkuhiljaa aloin tottua Capriksen tököttävän ravin sijaan rentoon ja pehmeään isompaan askeleeseen. Teimme perusasiat ja lopetimme. Opettajani kysyessä millainen mieli siitä jäi, en oikein osannut sanoa mitään.

Viivi ja Twist

Nimet paperiin

Niin siinä vain kuitenkin kävi, ettei kulunut aikaakaan kun nimet olivat papereissa ja hevosen virallinen uusi omistaja olin minä. Jokin Twistissä oli, että vaikka kuinka pelotti, halusin juuri sen. Tunsin jotain hevosta kohtaan, jota en edes tuntenut. Se oli selvästi rakkautta ensi silmäyksellä.

Twist on luonteeltaan kiltti, mutta hankala. Se ei halua kenellekään mitään pahaa eikä tappele loputtomiin. Kenkkuilua ja jokapäiväistä sähläystä se tosin harrastaa ilomielin, eikä tunne siitä minkäänlaista huonoa omaatuntoa. Yleensä Twist on fiksu, mutta saattaa hölmistyneenä jäädä tuijottamaan vihreää ruohoa aidan takana ja kävellä tolppaa päin.

Nuorempana Twistin pelleily saattoi päättyä vaaralliseen tilanteeseen, kun se osoitti mieltään menosuunnasta ja pystyyn hypätessään liukastui ja kaatui selälleen. Vanhemmiten sekin on hieman viisastunut. Toki pieni omapäisyys ja kapinointi kuuluvat Twistin luonteeseen. Ja olisihan se aika tylsää, jos hevonen tekisi aina kaiken, mitä pyytää laittamatta ensin edes vähän vastaan.

Ihmiset usein ihmettelevät, että onko Twist oikeasti tamma, kun se vaikuttaa ihan orilta. Hammaslääkärikin sanoi, että orin hampaat sillä on suussa. Jos tässä tammassa on jotain orimaista, niin mielestäni sen luonne.

Mahtava talli

Opettajanikin toteutti vihdoin haaveensa ja rakennutti oman tallin. Se sijaitsee Belgian maaseudulla ihanissa maisemissa. Tallilla on valaistu maneesi, iso ulkokenttä, tilavat tarhat ja laitumet sekä noin 40 karsinapaikkaa. Tallilla on kolme vakituista työntekijää, sekä silloin tällöin suomalaisia harjoittelijoita.

Talli sijaitsee 50 kilometrin päässä kotoamme. Käyn tallilla itse vain kolme kertaa viikossa, ja silloin isäni vie minut autolla. Tallimme ratsuttaja Satu Vanhanen liikuttaa Twistin toiset kolme kertaa viikossa. Hevoset tarhataan joka päivä, ja kesäisin Twistillä on pieni kesäloma laitumella. Itse harrastan vain kouluratsastusta, mutta Satu hyppää Twistillä noin metrin korkuisia ratoja ja käy säännöllisesti paikallisella valmentajalla. Tallillamme on erittäin hyvä ilmapiiri ja ratsastajia eri maista.

Harrastus antaa ja ottaa

Hevosharrastus vaatii aina kiinnostusta ja jaksamista koko perheeltä, ja halpaa se ei todellakaan ole. On myös otettava huomioon, että jos jotakin sattuu ja hevonen tarvitsee esimerkiksi leikkausta, rahaa tarvitaan. Kuitenkin ratsastus on antoisa ja ihana harrastus, ja oma hevonen vie sen aivan uuteen ulottuvuuteen.

On muistettava, että kuten kaikessa muussakin, myös hevosen omistamisessa tulee huonoja päiviä. Niitä sadepäiviä tai yökyliä kavereilla tulee aina, eikä silloin huvittaisi lähteä tallille sähläämään. Kuitenkaan kiinnostukseni karvaturpiin ei ole kadonnut. Siihen on vain totuteltava, että hevoseni käyttää kalliimpia vaatteita kuin minä.

Teksti ja kuvat: Viivi Oinonen, Villivarsan tet-harjoittelija

[whatsapp url="https://villivarsa.fi/2011/03/mun-juttu-oma-hevonen/#wa" title="Mun juttu: Oma hevonen"]

Avainsanat: