Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, osa 4

Villivarsan blogissa on meneillään jatkokertomus! Sarjan edellisen osan voit käydä lukemassa täältä.

Neljännessä luvussa tytöt alkavat olla yhä varmempia siitä, että tallin uusi hevonen on joutunut kovan kohtelun uhriksi. Mutta miten saada tilanteeseen varmuutta?

Juuri sinä voit olla ratkaisemassa, millainen arvoitus kätkeytyy salaperäisen hevosen tarinaan! Ehdota, miten tarina jatkuu! Voit laittaa ehdotuksesi Villivarsan Facebook-sivuille tai sähköpostitse osoitteeseen maija.kajanto@otavamedia.fi

Luku 4

Tuuli oli printannut tietoja internetistä. Ne käsittelivät hevosen kaltoinkohtelua ja väkivaltaista käytöstä yleensä eläimiä kohtaan.

– Ikävä sanoa näin, mutta Sotte vaikuttaa malliesimerkiltä, Tuuli totesi levittäen alleviivauksia viliseviä papereita tyttöjen eteen. – Se käyttäytyy juuri sillä tavoin, kuin sen perusluottamus ihmiseen olisi rikottu tosi pahasti.

Epävarma käytös, stressaantuneisuus, ennakkoluulot uusia ihmisiä kohtaan. Itti tutki papereita yhä kasvavan suuttumuksen vallassa.

– Oletteko te nyt ihan varmoja, ettei tälle ole jotain muuta selitystä, Hilla kysyi rauhalliseen tyyliinsä.

– Mitä muuta selitystä tuolle nyt voisi olla, Itti tiuskahti. – Ajatelkaa nyt, tämähän on kuin palapeli jossa kaikki palat ovat kohdallaan. Perhe ostaa hevosen, perheen äiti käy ratsastamassa sen kanssa, yhtenä päivänä perheen äiti tippuu selästä ja kuolee, jäljelle jääneet perheenjäsenet kostavat sen hevoselle. Ei vaadi kovin kummoista yhdistelyä minun mielestäni!

– Voihan se myös olla, ettei esimerkiksi se Isabellan isä tee tätä mitenkään tietoisesti, Tuuli lisäsi miettivästi. – Hän voi olla hevosta kohtaan kovakätinen edes tajuamatta, miksi toimii niin kuin toimii.

– Minusta taas tuntuu, että se mies on kaiken pahan alku ja juuri tässä hommassa, Itti kommentoi. – Ja kävi vähän mielessä, että onkohan hän sitä tytärtään kohtaan yhtä kovakourainen kuin Sottea kohtaan? Sen oloisesti kun se Isabella tuntui kaikkea hermoilevan.

– Mitähän tässä nyt pitäisi tehdä seuraavaksi, Tuuli pohti.

– No, ihan alkajaisiksi te voisitte kysyä neuvoa vanhemmalta ja viisaammalta isoveljeltä, kuului ääni ovelta. Ilmari pisti päänsä Itin huoneen oven raosta sisään ja hymyili valloittavasti. Tuuli huomasi sivusilmällä Hillan hymyilevän vastaan.

– Voitko ystävällisesti häipyä, Itti tuhahti veljelleen. – Sä et edes tiedä, mistä on kyse.

– Hevosesta, arvatenkin koska se liittyy sinuun, sisko rakas, Ilmari vastasi hätääntymättä. – Ja vaikka asiaa ei minulta kysyttäisikään, voisin silti kertoa, että eikös se paras tapa saada lisätietoa mistä tahansa eläimestä ole soittaa entisille omistajille. Teillähän pitäisi olla tuo talliverkosto hallinnassa vai mitä? Soittakaa jollekin tallille, missä hevosta on aiemmin pidetty ja kysykää lisää. Tosin ehkä parempi että Hilla soittaa etkä sinä.

– Jaa mitä varten, Itti kysyi, vaikka tiesi, ettei ehkä pitäisi vastauksesta.

– Hänellä on paljon miellyttävämpi puhelinääni, Ilmari vastasi, iski Hillalle silmää ja häipyi. Itti ja Tuuli kääntyivät molemmat Hillaa kohden, joka punastui kuin tomaatti.

– Mistä se puhuu, Itti tivasi.

Hilla punastui entistä pahemmin.

– Mä vaan soitin sulle kerran ja Ilmari vastasi sun kännykkääsi, siitä on varmaan pari viikkoa. Se rupesi kiusaamaan mua, että mulla on kuulemma VR:n kuulutuksia muistuttava puhelinääni ja mä sitten imitoin sille parit ”juna saapuu Keravalle”-kuulutukset.

Itti pyöritteli päätään.

– Te olette sekaisin kuin seinäkellot, molemmat. Oikeasti.

Tuulia koko tilanne tuntui naurattavan. Hilla muuttui yhä punaisemmaksi, mutta yritti rykäisten palauttaa keskustelun oikeille urilleen.

– Sinänsä Ilmarin ehdotuksessa voisi olla järkeä. Jos me vain soitettaisiin sinne tallille, missä Sotte oli aiemmin, niin olisimme varmaan viisaampia.

– Mutta Leenahan sanoi Sotten olleen Espoossa. Siellä on talleja kuin sieniä sateella, Itti pohti.

– Meidän pitää kysyä Isabellalta, Tuuli sanoi kuin itsestään selvänä asiana. – Ei se ole edes mitenkään kummallinen tai epäluuloja herättävä kysymys. Ainahan ihmiset puhuu, millä tallilla ovat ratsastaneet aiemmin.

– Totta, Itti myönsi. – Tuleekohan hän huomenna tallille?

– Kyllä varmaan, pakkohan heidän on käydä hevosta hoitamassa kun se on vasta tullut tänne, Tuuli sanoi kiiveten ylös lattialta ja keräten paperit kasaan. – Ja nyt tämä tyttö suuntaa kotiin. Hilla, lähdetkö samaa matkaa.

– Joo, Hilla sanoi kiiveten hänkin jaloilleen. – Puhutaan Isabellan kanssa huomenna ja soitetaan sinne tallille. Mutta tytöt, oikeasti. Jos se mies hakkaa tuota hevosta, niin millä me ikinä saamme sen loppumaan? Pitääkö meidän tehdä joku ilmoitus poliisille?

– Eläimen kaltoinkohtelu on rikos, kuuluu kai sekä poliisille että eläinsuojeluasiamiehelle, Tuuli pohti. – Mutta me emme oikeasti voi tehdä mitään ennen kuin tiedämme varmasti.

– Minun tekisi mieli ottaa Sotte ja ratsastaa sen kanssa jonnekin turvaan, Itti sanoi kiivaasti. – Viedä se jonnekin metsään piiloon.

– No, toistaiseksi se käyttäytyy kuin aikoisi purra sinulta nenän poikki joka kerran kun tulet lähelle. Eli ei ehkä kannata, Tuuli hymähti. – Nähdään huomenna koulussa!

[whatsapp url="https://villivarsa.fi/2013/09/jatkokertomus-myrskyja-ja-kipinoita-osa-4/#wa" title="Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, osa 4"]

Avainsanat: