Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, osa 7

Villivarsan blogissa on meneillään jatkokertomus! Käy lukemassa myös edelliset luvut: luku 1, luku 2, luku 3, luku 4, luku 5 ja luku 6.

Luku 7

Itti, Hilla ja Tuuli olivat jo hetken aikaa odotelleet pihalla hevosten selässä, kun Sotte ja Isabella viimein saapuivat ulos. Vaikka hevonen ja tyttö olivat olleet Ittin mielessä lähes yötä päivä, hän jälleen kerran hämmentyi parivaljakon kauneudesta. Pitkä, hyväryhtinen Isabella kultaisine hiuksineen ja musta, kiiltävä hevonen näyttivät postikortilta leikatuilta. Sillä erotuksella, että postikortissa kenties hevonen ei olisi luimistellut ja päristellyt sieraimiaan eikä tyttö olisi näyttänyt siltä kuin olisi menossa omiin hautajaisiinsa eikä maastolenkille.

– No niin, ovatko kaikki valmiita, Leena kuulutti Mirabellan selästä.

– Minä menen ensimmäisenä, Hanna ja Fanni viimeisenä. Sotte ja Isabella, te voisitte tulla ennen Hannaa niin Sotte näkee seurata laumaa kun maasto on tuntematon. Pitkät ohjat nyt alkuun. Mennään.

Leena maiskautti Mirabellalle ja käänsi sen koivukujalle. Toiset seurasivat perässä. Vaikka Ittin mieli askarteli hänen takanaan tanssahtelevin askelin liikkuvassa hevosessa, hän nautti samalla ratsastuksesta koko kropallaan: kirpeän syksyinen ilmavirta kasvoilla, jostain leijaileva omenoiden tuoksu, Marrun pehmeät liikkeet, satuloiden narina. Tuuli kääntyi edessä vilkaisemaan häntä ja tytöt hymyilivät toisilleen täydellisessä yhteisymmärryksessä. Mikään ei ollut parempaa kuin ratsastus!

Hevoset kääntyivät koivukujan päässä metsään pienelle metsäautotielle ja nyt nostettiin raviin. Leena käytti tilaisuutta hyväkseen opettaakseen tytöille tasapainoa ja apujen käyttöä. Mutta kun tultiin pitkälle suoralle, joka kulki loivasti ylämäkeen, Leena käski nostamaan laukan ja riemusta huudahdellen tytöt syöksyivät liikkeelle, hevosten harjat ja hännät hulmuten. Mäen päällä Itti vilkaisi Isabellaan ja näki jopa tämän huulilla pienen hymyn. Sottekin vaikutti rauhallisemmalta, syysaurinko pilkisti pilvien takaa ja pienen hetken maailmassa tuntui vain olevan kaikki hyvin.

Retki jatkui polkuja pitkin, kunnes edessä avautui pieni aukeama. Sen laidalla oli laavu, jonne tytöt olivat usein tulleet ratsain, joskus kävellenkin. Tämä oli mukava paikka varsinkin kesäisin käydä paistamassa makkaraa.

– Noustaan hetkeksi selästä ja annetaan hevosille vettä, jatketaan sitten, Leena kehotti. Pitemmälle hän ei päässyt, sillä samassa kuului kirahdus.
Hillan hevonen oli kompastunut juurakkoon. Se putosi polvilleen ja Hilla lennähti kiljahtaen hevosen kaulalle, josta tipahti vähemmän sulavasti maahan. Tuulin hevonen otti säikähtäneenä pari sivuaskelta, törmäsi Sotteen, ja samalla hetkellä puhkesi samanlainen myrsky kuin ensimmäisenä päivänä Sotten astuessa kuljetustrailerista.

Ori karkasi pystyyn hirnuen ja tanssahdellen. Isabellalla sen selässä ei ollut mitään mahdollisuuksia vaan hän paiskautui rajun näköisesti maahan, onneksi kuitenkin varvikkoon polun vieressä eikä puuta päin.

Isabella oli sekunnissa pystyssä koettaen pidellä hevosta ohjaksista, mutta se riistäytyi irti hänen käsistään ja lähti pukkilaukkaa polkua pitkin takaisin päin. Sotten kohtaus sai toisetkin hevoset vikuroimaan ja Itillä, Hillalla ja Tuulilla oli täysi työ pidätellä ratsujaan.

Leena käänsi hevosensa ja lähti sanaakaan sanomatta Sotten perään. Hanna laskeutui nopeasti ratsailta, Itti ja Tuuli tekivät samoin ja Tuuli tarttui Hannan hevosen ohjaksiin tämän lähtiessä Isabellan luo. Tämä nojautui puun runkoon ja oli piilottanut kasvot käsiinsä.

– Oletko sinä kunnossa, Hanna kysyi.

– En!

Isabellan huuto säikäytti tytöt pahanpäiväisesti.

– Minä vihaan tuota kaakkia! Sen saisi viedä teuraaksi! Se keksii aina jotakin, minä en jaksa enää!

Isabellan kiukku suli itkuun ja hän alkoi nyyhkyttää. Hanna oli laskenut kätensä rauhoittavasti Isabellan olalle. Tuuli, Hilla ja Itti vilkaisivat kauhistuneina toisiinsa.

Sitten Hilla sanoi pienellä äänellä:

– Tulkaa tytöt, viedään hevoset juomaan, Fanni myös, ja mennään laavulle istumaan.

Toiset seurasivat Hillaa mitään sanomatta. Hevoset höristelivät purolle juomaan, mutta ratsastusretken iloinen tunnelma oli auttamattomasti pilalla.
Isabella ja Hanna eivät tulleet laavulla lainkaan, Isabella oli istuutunut maahan ja nojasi päätä käsiinsä polun reunalla.

Lopulta Leena ilmestyi polulle. Hän oli noussut Sotten selkään ja talutti samalla omaa hevostaan vierellään. Sotte näytti väsähtäneeltä, sen suupielet vaahtosivat juoksun ja pukittelun jäljiltä. Leena katsahti polun vierellä istuvaan Isabellaan ja laavulla parveileviin tyttöihin ja otti rauhallisesti tilanteen haltuunsa.

– Hanna, sinä voit ottaa Fannin ja jatkakaa maastoretkeä Itin, Hillan ja Tuulin kanssa. Isabella, otahan Sottea suitsista, me voisimme talutella hevosia vähän matkaa kotiin päin ja noustaan sitten selkään. Ehditään hetki jutella.

Isabella vilkaisi ylöspäin itkuisen näköisenä. Hetken näytti kuin hän aikoisi sanoa vastaan, mutta muutti sitten mieltään ja kiipesi hitaasti ylös varvikosta. Itti, Hilla ja Tuuli vilkaisivat toisiinsa, mutta seurasivat sitten Hannaa, joka johdatti heidät laavun takaa lähtevälle polulle.

– No niin, tytöt, nouskaahan selkään niin katsotaan, kuinka pitkä lenkki ehditään tänään kiertää, Hanna sanoi reippaasti.

Maastoretki oli hieno, tytöt eivät voineet jälkeenpäin kiistää sitä. He ratsastivat pitkin pieniä polkuja ja pehmeitä metsäteitä, ottivat vauhdikkaita laukkapätkiä ja nautiskelivat ilmasta. Kuitenkin erityisesti Itin ajatukset askartelivat Sottessa ja Isabellan sanoissa.

Kun lopulta oltiin takaisin tallilla, ulkona alkoi jo hämärtää. Tytöt laskeutuivat satuloista venytellen ja keskenään jutellen, veivät hevoset sisälle ja hoitivat iltatoimet. Sotte oli karsinassaan, mutta Isabellaa ei näkynyt missään.

Kun oltiin jo lähdössä kotiin, Itti meni vielä Sotten karsinan luo, nojasi päätään oveen ja katseli hevosta. Se oli niin kaunis, niin täydellinen.

– Kunpa sinä osaisit puhua, Itti huoahti. – Olisi helpompaa kun kuulisi, mitä sinulle on tehty.

– Tule, Itti, mennään kotiin, Hilla sanoi hiljaa. – Tuuli kävi kysymässä Leenalta ja hän sanoi vain, että Isabella lähti jo kotiin, ei täällä tänään selviä tämän enempää.
Itti huokaisi ja seurasi ystäviään. Mutta hän ei saanut mielestään tunnetta, että jotakin oli pahasti vialla. Hän nukkui levottomasti ja oli seuraavana aamuna koulussa väsynyt ja hiljainen.

– Tämä koko juttu alkaa käydä hermoillesi, Tuuli sanoi Itille ensimmäisellä välitunnilla. – Sinun pitää oikeasti päästää tuosta ajatuksesta nyt vähäksi aikaa irti.

– Niin kai, Itti huokaisi. – Mutta kun…

Itin puhe katkesi puhelimen soittoääneen. Itti oli unohtanut hiljentää puhelimen, mutta onneksi nyt ei oltu tunnilla. Itti katsahti soittajaa ja nosti yllättyneenä kulmakarvojaan.

– Se on Leena, hän sanoi Tuulille ja vastasi. – Moikka Leena, mitä sinne?

Tuuli katsoi vierestä kuinka Itin kasvot valahtivat.

– Mitä ihmettä, koska? Kyllä, minä näin eilen illalla vielä lähtiessä, että karsinan ovi oli ihan varmasti kiinni. Milloin te huomasitte? Joo, minä voin ainakin tulla. Tulen heti. Olisi, mutta ihan sama. Nähdään kohta.

Itti katkaisi puhelun ja katsoi Tuuliin silmät suurina.

– Sotte on kadonnut!

Juuri sinä voit olla ratkaisemassa, millainen arvoitus kätkeytyy salaperäisen hevosen tarinaan! Ehdota, miten tarina jatkuu! Voit laittaa ehdotuksesi Villivarsan Facebook-sivuille tai sähköpostitse osoitteeseen maija.kajanto@otavamedia.fi.

[whatsapp url="https://villivarsa.fi/2013/10/jatkokertomus-myrskyja-ja-kipinoita-osa-7/#wa" title="Jatkokertomus: Myrskyjä ja kipinöitä, osa 7"]

Avainsanat: