Villivarsan jatkokertomus: Suomenhevosvaellus, luku 12

Jatkokertomus: Suomenhevosvaellus

Paljain jaloin juokseminen kapealla metsätiellä ei ollut ihan lastenleikkiä. Itti koetti suunnata taskulampun valoa eteenpäin, mutta pian hänen oli luovutettava: yöllinen hiippari, kuka hän sitten olikaan, oli kadonnut. Itti nojasi polviinsa ja veti henkeä, kun Kasper ilmestyi hänen viereensä kiskoen hupparia päälleen.

– Hullu likka. Älä ikinä juokse metsään tuolla tavalla, Kasper murahti Itille.
– Minä halusin tietää, olivatko nämä samat tyypit, jotka uhkailivat Mallaa viime yönä, Itti pamautti, vilkaisten syrjäsilmällä Kasperin ilmeitä.

Tämä hätkähti selvästi. Naulan kantaan siis, Itti totesi. Hän suoristautui ja työnsi kasvoilleen takertuvat pitkät mustat suortuvansa syrjään.

– Mistä siinä jutussa oikein on kysymys? Mitä Malla on tehnyt ja keitä ne tyypit ovat?

Kasper näytti vaivaantuneelta ja vilkaisi taaksepäin kohti leiripaikkaa.

– Minä en oikeasti voi kertoa. Se on Mallan asia.
– No oikeastaan ei ole, Itti pamautti.
– Jos me vaellusleiriläiset olemme jotenkin vaarassa, niin se on meidän kaikkien asia. Ja jos täällä hiippailee hevosvarkaita pitkin reittiämme, niin minun mielestäni minulla olisi ikään kuin oikeus tietää, mistä on kyse. En puhu kenellekään jos et halua. Mutta kerro nyt edes suurin piirtein, mitä varten täällä pörrää joku, joka haluaa varastella hevosia. Kävellään samalla eteenpäin, jos vaikka näkisimme, kuka täällä kävi yöunia häiritsemässä.

Kasper huoahti ja nojautui lähellä olevaan puuhun, harasi hiuksia kasvoiltaan.

– Ei meidän tarvitse kävellä, kyllä minä tiedän tai ainakin arvaan, että se oli joku Koistisen porukasta. Se on se sakki, jolle Malla on velkaa.
– Velkaa?

– Niin. Kaikki alkoi jo muutama vuosi sitten. Malla halusi aloitella tätä hevosvaellustouhua ja vakuutti äidille ja isälle, että kaikki kyllä järjestyisi. Hänellä oli vähän rahaa ja hän oli optimisti sen kanssa, miten pitkälle se riittäisi. Mutta varusteet ja muut sellaiset maksoivatkin sitten enemmän kuin Malla luuli. Ja silloin hän teki sen pahan virheensä, Kasper huokaisi vilkaisten Ittiin.
– Otti pikavipin.

Itti irvisti. Hän oli kuullut näistä pikavippifirmoista, eikä mistään niistä mitään hyvää.

– Niissähän on ihan hirveät korot. Siis, sano nyt, jos olen väärässä, Itti kokoili ajatuksiaan.
– Eikö se toimi niin, että lainan saa helposti, mutta jos sitä ei maksa saman tien pois, sen voi joutua maksamaan moninkertaisena? Siis jos vaikka lainaa kaksi sataa euroa, niin ennen pitkää takaisin joutuu maksamaan neljäsataa euroa?
– Juuri noin, Kasper sanoi huokaisten.
– No, Malla otti aluksi sen lainan jotain pientä hankintaa varten. Kun korko alkoi kertyä, hän otti toisesta pikavippifirmasta isomman lainan maksaakseen ensimmäisen pois. Mutta sillekin alkoi kertyä korkoa. Ja niin edelleen.

Itti sulki silmänsä. Kuulosti kamalalta.

– Siinä vaiheessa, kun oltiin useamman tuhannen euron lainassa, Malla ei enää nukkunut öitään. Mä olin ainoa, jolle hän kertoi asiasta, äiti ja isä eivät tiedä vieläkään. Ja sitten kuvioon tulivat Koistisen veljekset.
– Keitä he ovat?
– No, tuolta kyliltä. Heillä on tietty maine, tekevät jonkin verran hommia pimeänä, remonttiduunia ja sellaista. Se nyt on aika tavallista, mutta lisäksi jossain vaiheessa kiersi juttuja, että he olisivat myös piilotelleet varastettua tavaraa ja käyneet tyhjentämässä mökkejä joskus talvisaikaan. En tiedä, paljonko jutuissa on perää. Mutta sen tiedän, että jos Malla olisi kertonut aikovansa lainata heiltä rahaa, olisin koettanut estää sen.
– Mitä Malla sitten teki?
– No, he laativat ilmeisesti sopimuksen ihan paperille, Mallalla on siitä kopio. Koistiset olivat käsittääkseni saaneet jonkun vähän reilumman ravivoiton siinä kuussa ja he tarjoutuivat lainaamaan Mallalle rahaa koko sen summan, mitä hän oli pikavippifirmoihin auki. Malla suostui, sai rahat ja nyt se pikavippikierre saatiin poikki. Ja sen jälkeen Malla on yrittänyt hirveällä raivolla maksaa heille, satanen kerrallaan. Hän on myynyt jopa vaatteitaan netissä ja kerännyt kaikki pennoset.
– No mutta eikös tilanne sitten ole jo vähitellen menossa ihan hyvään suuntaan?

Kasper huokaisi.

– Olisihan se, mutta nyt nuo Koistiset ovat alkaneet pyöriä nurkissa. He ovat keksineet, että haluavat rahansa vähän nopeammalla aikataululla takaisin ja ovat lupailleet, että koko velka kuittaantuu, jos Malla lähtisi heidän mukanaan jollekin keikalle. Eivät ole kertoneet tarkemmin, mistä on kyse, mutta veikkaan, että heillä on jokin lasti haettavana Virosta tai itärajan takaa. Turhan moni tullimies tuntee jo heidän naamansa, mutta Mallaa he eivät tunne.

Itti värähti.

– Mutta jos Malla jää siitä kiinni, hänellä on sitten aika paljon isompi ongelma kuin ne pikavipit.
– Niin on, Kasper totesi. Se on sitten alamäen alkua se, merkintä rikosrekisterissä ja niin edelleen. Malla on kieltäytynyt toistaiseksi ihan ehdottomasti. Nyt joku niistä Koistisen älypäistä on keksinyt, että he voisivat järjestää hevosvarkauden. Heidän mielestään se olisi aukoton suunnitelma, he myisivät hevosen eteenpäin ja Malla ottaisi rahat vakuutuksesta. Mutta tietenkään Malla ei suostu.
– Sitäpaitsi sekin olisi vakuutuspetos, ja sekin on rikos, Itti huokaisi.
– Ihan kamala tilanne, oikeasti.
– Niin on. Eli ethän puhu tästä kenellekään? Jos meiltä menee maine niin kukaan ei osta enää näitä vaelluspaketteja, ja siinä menee sitten Mallalta viimeinenkin toivo päästä lainasta eroon.
– En puhu, en tietenkään. Tai korkeintaan Tuulille ja Hillalle, he jo tietävätkin, että Malla on jossain vaikeuksissa. Mutta me osaamme kyllä olla vaiti. Entäs teidän vanhempanne? Eivätkö he haluaisi auttaa?
– Varmaan haluaisivat, mutta heilläkään ei ole tuollaisia rahoja. Ja Malla ei haluaisi huolestuttaa heitä, ja hän on ylpeä muutenkin, ei halua, että he tietävät. Joten minkäs sille tekee, Kasper huokaisi.
– Lähdettäisiinkö takaisin leiriin? Tuskinpa Koistiset uskaltautuvat tänä yönä enää näille tietämille. Ensi yö onkin jo sitten viimeinen ja se viimeisen yön yöpaikka on niin syrjässä, ettei sinne pääse lähimaillekaan autolla eikä hevostrailerilla. Eli tuskin he yrittävät enää mitään tämän leirin aikana.

Itti nyökkäsi ja nousi seisomaan märältä ojanpenkalta, johon oli ajatuksissaan istahtanut. Hiljaisina hän ja Kasper lähtivät takaisin kohti telttoja.

Teksti: Maija Kajanto
Kuvitus: Marikki Mattila

Lue jatkokertomuksen edellinen luku.

[whatsapp url="https://villivarsa.fi/2014/06/villivarsan-jatkokertomus-suomenhevosvaellus-luku-12/#wa" title="Villivarsan jatkokertomus: Suomenhevosvaellus, luku 12"]

Avainsanat: